Prosessoitu usko

[עֵד]

Vai voisiko tuo salattu olla jopa synonyymi prosessoidulle?

Eikös prosessointi ole käsittelyä, valmistamista, muokkaamista yms.?

Niin, mikä ettei. Tästähän tämä keskustelu alunperin kumpusikin: prosessoidusta ruuasta, mutta kylläkin niin, ettei sen nauttiminen olisi hyväksi. Salattu pitäisi tuolloin sisällään epämiellyttävän ominaisuuden..

Mitä tulee tuohon parannuksenteon 'vaatimukseen', ei sekään toimi automaationa, mutta se luetaan kuuluvaksi ns. oikeaan uskoontuloon. Muistan, kuinka kiusasin itseäni kauan, kun minulla ei ollut parannuksenteon tarvetta eikä edes synnintuntoa (!) tullessani uskoon 18-vuotiaana. Olin ns. kiltti tyttö, joka huusi avukseen Jumalaa, ja tämä vastasi.

Ensimmäinen tunnusmerkki uskolle(ni) oli, että Sana avautui. Pidin sitä ihmeenä! Samanlainen ihme tapahtui jokin vuosikymmen myöhemmn, kun Israel-asiat avautuivat.

Toiseksi tiedostin sen, että Jumala, johon uskoin, ei ollut vain uskonnollinen olento, vaan elävä ja Kaikkivaltias.

Löydän sympatiat Raamatun 'rikkaasta nuorukaisesta', joka oli mieleltään vilpitön, mutta keskittyi suorittamiseen. Käskyt ja ohjeet usein peittävät olennaisen. Ja siitä Jeesus opetti osuvasti: laupeus ja lähimmäinen ensin. Usein sanotaankin, että suurin synti on se, kun elää erossa Jumalasta. Se vain on toinen luontomme.

Uudistumiseni aikoihin (reilu kymmenen vuotta myöhemmin) sitten koin varsinaisen synnintunnon, mutta myös voimakkaan parannuksenteon ilon.

Mutta minullahan ei oikein muukaan ole mennyt hartauskirjallisuuden mukaan, ja osin siksikin tämä aloitus.. Prosessoimmeko itse uskoamme? Ja mitä painotamme/mittaamme lähimmäisen uskossa, josta usein paljastuu vain jäävuoren huippu..

[vilja]

En ihan täysin ymmärtänyt Witness viestiäsi, esim. tarkoititko, että vain jotkut hartauskirjat tuovat esiin parannuksen teon täyrkeyttä tms. vai mitä?

Minua itseäni mietityttää ihan Raamatun opetuksen pohjalta se, että ellei koe synnintuntoa, miten voi kokea syntien anteeksisaamisen merkitystäkään tai ymmärtää, mitä on armo, sillä eihän silloin koe tarvitsevansa armoakaan, jollei näe syntejäänkään?

Olen itse tullut uskoon alle 10 vuotiaana ja näin selvästi oman syntisyyteni ja tiedostin, että ilman Jumalan anteeksiantamusta ja armoa, en voi olla taivaskelpoinen.

Raamattu kun kuitenkin opettaa:

Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas,
niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.

Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty;
mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon.

Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen,
joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu;
mutta maailman murhe tuottaa kuoleman.

[vilja]

Tuosta lähimäisen uskon mittailusta olen sitä mieltä, ettei se edes kuulu meille,
sillä eihän meillä ihmisillä voi olla kykyä, eikä oikeuttakaan mittailla toistemme
uskon määriä.

Ja siksi minusta on järkyttävää sekin, jos ihmistä syytetään sen vuoksi, ettei hän
ole esim. parantunut siitä, ettei hänellä ole ollut riittävästi uskoa.

Mistä me tiedämme, miten paljon kenelläkin on tai on ollut uskoa.
Vain Jumalan sen tietää!

[עֵד]

Prosessi taitaa kuvata hyvin uskomista. Toinen osuva sana on kerroksellisuus, jossa aika ja paikka vaihtuu asian pysyessä samana.

Viljalle: Moni kyselevä ja etsivä on saatettu tukahduttaa hyvää tarkoittavalla hartauskirjallisuudella, jolle kyllä on aikansa ja paikkansa. Kun kerroin omasta vaelluksestani, olen iloinen vasta näin jälkeenpäin, mutta alkumetrit olivat niin uusia ja hitaita. Vastauskoontulleena körttipiireissä jopa yritin olla synnintuntoinen, kunnes joku ymmärsi julistaa, että jos sinulla ei muuta syntiä olisi, niin suurin syntisi on elää erossa Jumalasta. Ongelmani oli synnintunnon kytkeminen tekoihin kuten rikkaalla nuorukaisella. Vaikken ollut uskovasta kodista, mummoni opetti iltarukouksen. Kun sitten 14-vuotiaana kyseenalaistin iltarukoukseni tapana ilman sisältöä, lopetin sen ja koin aluksi jopa pelkoa, että mitähän minulle nyt tapahtuu. Samanlaiseen kohtalouskoon olen törmännyt sen jälkeenkn, mutta Jumala ei ole niin pieni.

En varmaan ole ainoa, joka muiden todistaessa ns. entisestä elämästä koki, ettei itsellä ole juuri mitään todistettavaa. Se oli lyhyt todistus: ’rukoukseni kuultiin ja hätääni vastattiin ja Sana alkoi elää!’ Muistan noina vuosina rukoilleeni juurikin todistamista.

Varmaan itsekukin meistä osaa herätyskristillisen funktion: herätys>synnintunto>parannuksenteko>anteeksipyytäminen,-antaminen &-saaminen>kaste>seurakuntaan liittyminen>todistaminen>muiden evankeliointi>oman paikan ja mission rukoilu>esirukous, valvominen ja Sanan lukeminen.

Näitä noudattava janoaa aika ajoin elävää Jumalaa ja hiljaista tilaa. Aivan kuin ympyrä sulkeutuu ja ollaan jälleen etsijän paikalla. Niin salattu on Sanan Jumala, mutta joka Henkensä kautta vaikuttaa löytämistä yhä uudelleen. Siinä on prosessia.

[vilja]

Me näemme Witness todennäköisesti nämä asiat niin eri tavoin, että en
lähde jatkamaan enää, etten vain loukkaa.

En esim. oikein ymmärrä, mitä tarkoitat tuolla "osaa herätyskristillisen
funktion" ja sen "noudattamisella", sillä eihän usko ja hengellinen elämä ole
määrättyjen herätyskristillisten funktioiden / sääntöjen / oppien noudattamista,
vaan elämää Kristuksessa, joka sitten Henkensä kautta saa tuon kaiken meissä
aikaan ja kun Kristus elää meissä, Hänen henkensä meissä kuljettaa meitä niitä
teitä, mitkä Hän on valmistanut omilleen?

[kalamos]

Me näemme Witness todennäköisesti nämä asiat niin eri tavoin, että en
lähde jatkamaan enää, etten vain loukkaa.

Ei eri mieltä oleminen ole loukkaavaa.
Erilaiset näkemykset rikastuttavat keskustelua.

En tosin ole vielä ymmärtänyt,
mistä meillä tässä ketjussa kirjoittaneilla
olisi erilainen näkemys.

Tuntuisi pahalta, jos lopettaisit keskustelun niin,
että jäisi jotenkin ilmaan se, mistä olet eri mieltä.

[vilja]

Näitä noudattava janoaa aika ajoin elävää Jumalaa ja hiljaista tilaa.

No en esimerkiksi ymmärrä, mitä tämä tarkoittaa?

Minusta tuossa pyritään sekoittamaan yhteen elävä usko ja uskonnollisuus?

En oikein ymmärrä uskoa, joka olisi herätyskristillisten funktioiden
noudattamista, jolloin vain aika ajoin janotaan elävää Jumalaa ja jotain
hiljaista tilaa????

Kun ihminen uudestisyntyy / tulee elävään uskoon, Kristus tulee asumaan
ja elämään häneen Henkensä kautta ja kysymys on silloin jatkuvasta,
jokapäiväisestä yhteydestä ja elämästä Kristuksessa ja Kristus minussa.

Näin minä se ymmärrän!



Voisiko tämä tuoda jossain määrin esiin sitä, mitä olen yrittänyt tuossa edellä sanoa:

Jumalan armo

Paavo Järvinen käsittelee Roomalaiskirjeitä vieraidensa kanssa.

http://www.tv7.fi/vod/player/59762/

[kalamos]

Varmaan itsekukin meistä osaa herätyskristillisen funktion: herätys>synnintunto>parannuksenteko>anteeksipyytäminen,-antaminen &-saaminen>kaste>seurakuntaan liittyminen>todistaminen>muiden evankeliointi>oman paikan ja mission rukoilu>esirukous, valvominen ja Sanan lukeminen.

Näitä noudattava janoaa aika ajoin elävää Jumalaa ja hiljaista tilaa. Aivan kuin ympyrä sulkeutuu ja ollaan jälleen etsijän paikalla. Niin salattu on Sanan Jumala, mutta joka Henkensä kautta vaikuttaa löytämistä yhä uudelleen. Siinä on prosessia.

Tuo yläosa kuvannee juuri tämän ketjun otsikon sisältöä.
Tuollaisen kaavan mukaan asioiden oletetaan menevän.

Mutta tuosta voikin tulla Martan osa.
Vaikka Jeesus haluaisi meille Marian osan.

Martalla paloi ehkä puuro pohjaan ja sitten kärähti sisimmässäkin.
Ja Maria sai päihinsä.

Martta ei voinut käsittää,
että Jeesus ei komentanut Mariaa keittiöpalvelukseen.

Mutta Maria oli valinnut hyvän osan.
Eikä sitä otettu häneltä pois.

Prosessoitu usko on ehkä näyttävän näköinen litania asioita,
joita uskovan pitäisi tehdä ja ikäänkuin kivuta tiedon portaita ylöspäin.
Mutta loppujen lopuksi:

... tarpeellisia on vähän, tahi yksi ainoa

Se tarpeellinen tuntuisi tuon kontekstin mukaan olevan
lepäämistä Jeesuksen jalkojen juurella.
Ja siihenkin pitäisi olla aikaa kaiken tohinan keskellä.
Siis hiljaisuuteen, jossa voi kuulla Herran äänen,
joka ehkä hyvin lempeästi sanoo:

kalamos, kalamos,
moninaisista sinä huolehdit, mutta ...

[עֵד]

Kalamos, puit sanoiksi, mitä yritin sanoa.

Minusta tuossa pyritään sekoittamaan yhteen elävä usko ja uskonnollisuus?

Tässähän se taitaa olla se peikko. Kuvailen yhden tilanteen monista:

Kaksi uskovaa tapaa toisensa, kun viime näkemästä on aikaa. Toinen aloittelee ihastellen, miten mukava ilma on.. Toinen nyökkää ja jatkaa juttelua: niin, mutta mitenkäs ne on ne uskonasiat?

Kun hyvää tarkoittava ja usein spontaani muuttuu kontrolloivaksi, jopa holhoavaksi, murtuu aina jotakin kaunista. Ainakin itselläni herää kysymys, millä vallalla rakastamme toisiamme kovinkin erilaisina luotuina.

Mikään jumalallinen, joille on olemassa sanat (armo, rakkaus yms.), ei kosketa kahta ihmistä samalla tavoin, vaikka jotain samaa niissä on. Joskus opetettiin, että kaikki olemme saman tien eri vaiheissa, muttei kumpikaan edempänä toistaan. Tätä tukee sanonta, että Jumalalla on vain päivän vanhoja lapsia - oli sitten kyse anteeksiantamisesta, parannuksenteosta tms.

Itseltäni kyselen, suostunko siihen, että luovun ennakkoasetelmista ja oletusvastauksista ihmiselle, joka ei vielä usko. Mikään ei satuta ihmistä niin kuin olla kohteena, johon suhtaudutaan.

[vilja]