Kyllä jokin tuollainenkin ihme tapahtui.
Auto kulki kuin ilmassa.
Eikä suinkaan ylinopeuden takia.
Ehkä joskus kirjoitan matkakertomuksen.
Mutta teen sen sitten osiossa
Sydämeltä sydämelle.
Vaimon selkä on niin huono,
että hän joutuu suurimman osan päivästä
makaamaan vuoteessa.
Jos tulee aivastus,
niin se on kauhistus,
jos on seisomassa,
eikä ehdi johonkin istumaan.
Ymmärrän häntä nyt paremmin kuin ennen,
kun minunkin selkäni oli hyvin kipeä.
Jo hikka oli kauhistus.
Ja itse asiassa ihan vaan tasaisella lattialla
liikkuminen.
Ihan kaikki.
Minä voin nyt tältä osin varsin hyvin.
Mutta vaimoni tila ei parane ilman ihmettä.
Ja tämän matkan onnistuminen
oli jo suuri ihme.
Joka kantoi maaliin asti.
Ja tuo maaliin eli lähtöviivalle
saapuminen tapahtui näin.
Pysähdyin postilaatikon kohdalle.
Ja huomasin,
että ei ollutkaan ihan itsestään selvyys,
että pääsen autosta ulos.
Pääsin kuitenkin ja hain postin.
Jatkoimme viimeiset sadat metrit
satojen kilometsien päätteeksi.
Kun vaimo yritti ulos autosta,
niin se oli todella vaikeaa.
Mutta onnistui taustaäänien kera.
Minä olin viemässä tyytyväisenä
autosta ensimmäisiä tavaroita sitään,
kun kuulin äänen huutavan.
Sinne jäi toinen jalka.
Kauhistuin. Mitä ihmettä.
Menin katsomaan asetelmaa.
Toden totta.
Vaimo seisoi kyllä ulkona autosta,
mutta toinen jalka oli vielä sisällä,
eikä han saanut sitä sieltä ulos.
No sitten jotenkin hän sai liikutettua jalkaansa.
Mutta liikkuminen ei sujunut.
Tarjosin tukea.
Mutta kalamos ruoko ei nyt ollut
riittävä tuki.
Hain pitkävartisen puutarhatyökalun,
jota kävelykeppinä käyttäen
vaimo pääsi askele askeleelta sisälle.
Niinkuin on kilometrisi,
niin on voimasikin.
On selvää,
että jokainen huokaus puolestamme
oli tarpeen.
Meillä oli virkistävä matka.
Ja mikä parasta - nyt se on ohi.
Kiitän Eemiliä ja muita,
jotka kannoitte rukouksen ilmapatjoilla meitä.
Ja kiitän teitä,
jotka yhä alati jaksatte muistaa meitä.
Tämä viestiketju siirtyy myöhemmin osioon,
joka näkyy vain rekisteröityneille käyttäjille.