No, itse asiassa
asumme metsässä.
Ensimmäiset mustikat ovat
metrin päässä pääsisäänkäynnin
portaikosta.
Emme niitä nyt kuitenkaan syö.
Emme uskalla samaan
ateriayhteyteen lintujen kanssa.
Kanttarelleja olen poiminut.
Vaimo jaksoi kävellä ensimmäisen
kerran rannalle.
Löysi heti kanttarelleja paikasta,
josta olin jo muutaman kerran katsonut.
Ja isojakin vielä.
Miten sokea olinkaan ollut.
Valtaisan kanttarellin kera
tiskialtaalle tuli etanakin.
Muutama kanttarellikastike
on jo tullut tehtyä.
Ja syöty.
Eikä niinkuin eräs oli
antanut sieniohjeen:
Keitetään kiehuvasssa vedessä
vähintään kymmenen minuuttia.
Paistetaan kuumassa pannussa.
Ja sitten kuumana tunkiolle.
Kaikenlaista löysimme
metsäiseltä tontiltamme.
Tyhjän viinapullonkin.
Joku on käynyt
nyyttikestillä ja unohtanut
juoma-astiansa.
Palauttaisin, jos tietäisin osoitteen.
Sitten rannan tuntumassa oli
jonkin villieläimen raapima alue.
Karhu?
Ei mahdotonta.
Kotikunnassamme on
havaittu karhujakin.
Jo kauan sitten ja nyttemminkin.
Ehkä kuitenkin kauris
oli syyllinen tuohon kaivamiseen.
Yhden pikkukauriin sarvetkin löysimme.
Kauris oli muuten kokonaan kaluttu.
Vain pala pääkalloa ja sarvet oli jäljellä.
Sen on voinut tehdä susi.
Mutta kaiken tämän keskellä
kauhistuttavinta on nyt
lintujen jätökset.
Jo yksi pieni ulostejäte perunannaatissa
kauhistuttaa.
Saatikka rannan lintuelämä.
En taida enää koota
aaltojen kasaamaa rakkolevää
ja ruokoröhnää
perunamaan lannoitteeksi.
Vanhat puolukatkin on vähissä.
Ei nyt kyllä näytä tulevan satoakaan.
Joten se siitä.
