Rupattelija kirjoitti:“...pitäydyn Jumalan Sanoissa sellaisina mitä niissä sanotaan.”
Kiitos huomiostasi, jatketaan vain tuolla tiellä! Juuri sen vuoksi kirjoitin edelliseen viestiini kolme siteerausta suoraan Raamatusta. Ne ovat Jumalan väärentämätöntä Sanaa, ja jokainen voi ottaa ne sellaisinaan vastaan – jos vain haluaa. Puhtaan Jumalan Sanan vastaanottavan sydän ilahtuu ja saa kiitollisen mielen. Jokainen ne uskossa vastaanottava vahvistuu, sillä puhtaassa Sanassa vaikuttaa aina Pyhä Henki. Jumalan Sanassa on hyvä pitäytyä
Kirjoittamani Raamatun kohdat ovat mielestäni myös hyvin selkeitä ja yksiselitteisiä, joten jokainen voi ne helposti ymmärtää. Puhdas Jumalan Sana johdattaa meitä eteenpäin ja on ihana valkeus niin iloissamme kuin suruissammekin.
(Ps.119:105) kirjoitti:“Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni.”
Saatamme joskus "omassa viisaudessamme" ruveta tulkitsemaan Raamattua silloinkin, kun Sana antaa selvästi vain yhden merkityksen. Tässä on hyvä nyrkkisääntö, jota joskus mielessäni toistan:
Lue niin kuin on kirjoitettu, usko niin kuin on kirjoitettu, ojentaudu elämässäsi sen mukaan, mitä on kirjoitettu. Siunausta sinun päivääsi!
10.12.2021 14:06
Ketjumme otsikossa on aivan alkuun kysymys “Onko hyviä ihmisiä...? Asetan kysymyksen näin: onko humanismi (humanismi luottaa ihmisen kykyyn tietää yksilöllisesti mikä on hänelle parasta) vaikuttanut myös kristinuskoon niin, että me haluamme sulkea silmämme synnin todellisuudelta, meissä vaikuttavalta pahuudelta? Kuvittelemme, että me lopultakin olemme pohjmmiltamme hyviä. Jo kirkkauteen päässyt rakastettu evankelista Hilja Aaltonen muisteli, että herätyksen aikoina kuunneltiin hiljaa Sanaa ja itkettiin syntejä anteeksi. Suomen Viikkolehdessä Hilja kuvasi radikaalisti muuttunutta tilannetta näin:
“Minä en jaksa näissä nykyajan seuroissa, kun on se kiitos, remu, kättentaputtaminen ja jalkojen kolistaminen. Minä olen vieras ja muukalainen. Täällä yksinäisyydessä minulla on kirkkohetket ihmisten kanssa, jotka ovat ahtaalla Jumalan edessä. Vaikka tällaiselle ihmiselle kuinka huutaa halleluja tai hyppii sen edessä, ei se tule autetuksi. Siihen itkuun täytyy osallistua ja kuunnella, mitä sydän sanoo.” Siellä, missä synti nähdään syntinä, tunnustetaan ja kohdataan meitä rakastava ja armahtava Vapahtajamme, siellä on paljon rakkautta. Jumalan silmissä fariseus oli mitä suurin syntinen, sillä hän luotti omaan hyvään itseensä, oli ylpeä ja kova näkemättä omaa suurta syntisyyttään. Pelastus on siinä, että armahtaessaan meidät Jeesus antaa anteeksi koko syntipaljoutemme eikä vain pientä osaa synneistämme. Harhaluuloissaan ja sydämensä kovuudessa fariseus eli Jumalan armon ulkopuolella. Sen sijaan Jeesuksen jalkojen juuressa syntejään itkenyt nainen kohtasi Jeesuksen armahduksen ja rakkauden.
Luukas (Luuk.7:47-48) kirjoitti:“Sen tähden minä sanon sinulle: tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut: hänhän näet rakasti paljon; mutta jolle vähän anteeksi annetaan, se rakastaa vähän." Sitten hän sanoi naiselle: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut."
Kristittyjen armon tunto ja ilo pelastumisesta jää vajaaksi jos emme ymmärrä, kuinka syvästä syntikuopasta Jeesus on meidät pelastanut. Nykyaikana kaikki on kuitenkin hyvin pinnallista. Olen kohdannut monia uskovia, jotka ovat sitä mieltä, ettei uskovan enää tarvitse tunnustaa syntejään ja jopa niitä, jotka ovat vakuuttuneita täydellisestä synnittömyydestään, koska Kristus asuu meissä.
Bo Giertz on erinomaisessa kirjassaan Kalliopohja käyttänyt meissä asuvasta synnin todellisuudesta osuvaa vertauskuvaa. Hän on verrannut Jumalan sanan herättämän ihmisen taistelua syntiä vastaan omakotitalon omistajaan, joka alkaa raivata tonttia talonsa ympäriltä. Kun hän alkaa raivata aluetta, hän huomaa siellä aluksi pienehköjä kiviä. Ne hän saa suhteellisen helposti heitetyksi syrjään. Mutta kun hän kaivaa syvemmälle, vastaan tulee isompia kiviä. Niiden siirtämiseksi tarvitaan jo kankeamista, kuokkimista ja kaivamista. Ehkäpä hän lopulta hikeä valuen saa ne siirretyksi syrjään. Mutta jos hän jatkaa vielä kaivamista, vastaan tuleekin peruskallio, eikä se liikahda minnekään, vaikka mitä tekisi.
Kuva on helppo ymmärtää. Ihmisen on kohtuullisen helppoa päästä eroon tietyistä vääryyksistä elämässään. Kiroilemisesta ja juopottelusta voi päästä eroon kohtuullisen nopeasti uskoon tulemisen myötä, niin kuin monista muistakin ns. pikkupaheista.
Vaikeampaa on alkaa hallita puheitaan ja vääriä tottumuksiaan ja asenteitaan, mutta kovasti vaivaa näkemällä siinäkin asiassa voi päästä eteenpäin. Mutta niiden alta alkaakin paljastua jotain vieläkin kauhistuttavampaa: se, etten oikeasti rakasta Jumalaa yli kaiken enkä oikein lähimmäisiänikään niin kuin itseäni. Pyhimmilläkin hetkillä huomaan ajattelevani ennen muuta itseäni. Ylpeys nostaa päätään yhä uudestaan. Synnin peruskallio on jäljellä, vaikka ihminen luulikin päässeensä eroon kaikista tiedostamistaan synneistä.
Pelottaako meitä katsoa totuutta silmästä silmään? Maailma ei ota vastaan Pyhän Hengen todistusta eikä se sen vuoksi voi ymmärtää totuutta itsestään, entä me uskovat? Me jäämme koviksi, ellemme suostu ensin Herramme kaiken kattavaan armoon ja anteeksiantoon – vain suuret syntiset tarvitsevat Jeesusta auttajakseen. Pyhä Henki näyttää meille koko totuuden, niin synnin kuin armonkin.
Johannes (Joh.16:13) kirjoitti:”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden”
Johannes (1.Joh.4:19) kirjoitti:“Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä.”)
13.12.2021 18:27
On aika päästä hetkeksi pohtimaan, millä tavalla ihmisen luomisessa ollut hyvyys näkyy vielä syntiin langenneessakin ihmiskunnassa, jonka yhdeksi syntiseksi jäseneksi olemme tänne tulleet.
Ellei ihmisen omatunto ole pahoin vääristynyt, esimerkiksi psykopatiassa, narsismissa ja joissakin muissa persoonallisuushäiriöissä, niin ihminen voi tehdä oikeita ratkaisuja ja valintoja elämänsä moraalisissa kysymyksissä. Olemme kaikki kokeneet, että uskosta osaton voi olla ystävällinen, auttavainen ja palvella lähimmäisiään. Vanhempien antama kasvatus ja heidän esimerkkinsä vaikuttavat paljon siihen, kuinka terveeksi kasvavan lapsen omatunto kehittyy.
Niin monta syntiä kuin olemme tehneetkin yksittäin, olisimme voineet tehdä pahempiakin tai olisimme voineet tehdä syntiä useammin. Olisimme voineet tehdä syntiä, jotka olisivat entistä kamalampia. Tai olisimme voineet tehdä suuremman määrän syntejä. Täydellinen turmeltuminen ei siis tarkoita, että ihmiset olisivat niin pahoja kuin he pahimmillaan voisivat olla.
Täydellinen turmeltuneisuus tarkoittaa sitä, että turmeltuneisuus vaikuttaa koko ihmiseen: hänen kehoonsa, sydämeensä ja mieleensä. Mikään osa meistä ei ole suojassa synnin vaikutuksesta. Jos näemme pahuutta, niin näemme myös ihmisen hyvyyttä kaikkialla. Se on Jumalan armoa. Näemme esimerkiksi uhrautuvan sankaruuden tekoja myös niiden keskuudessa, jotka eivät ole kristittyjä, kuten poliisien ja palomiesten työssä. Monet ihmiset elävät hiljaa lainkuuliaisina kansalaisina, eivätkä koskaan uhmaa valtiovaltaa. Sain aikoinaan itse kokea lähimmäisen rehellisyyttä, kun tuntematon henkilö palautti kadonneen lompakkoni sen sijaan, että hän olisi pitänyt sen. Mutta kuinka voi olla näitä näennäisen hyvyyden tekoja, kun Raamattu sanoo, ettei kukaan tee hyvää?
Syy tähän ongelmaan on se, että kun Raamattu kuvaa hyvyyttä tai pahuutta, se tarkastelee sitä kahdesta eri näkökulmasta. Ensinnäkin on lain mittatikku, joka arvioi ihmisten ulkoista tekoa. Jos esimerkiksi Jumala sanoo, että sinulla ei ole oikeutta varastaa, ja viettäisit koko elämäsi varastamatta, voimme ulkopuolisen arvioinnin perusteella sanoa, että hyvin olet käyttäytynyt. Olet noudattanut lakia ulkoisesti.
Totuudellisessa arvioinnissa on otettava huomioon sydämemme tila, käyttäytymisemme sisäinen motivaatio. Nyt olemmekin kaikki heikoilla.
Raamattu sanoo, että ihminen tuomitsee ulkonäön perusteella, mutta Jumala katsoo sydämeen. Raamatun näkökulmasta hyvän teon tekeminen täydessä merkityksessä ei edellytä ainoastaan sitä, että teko vastaa ulkoisesti Jumalan lain normeja, vaan että se lähtee sydämestä, joka rakastaa Häntä ja haluaa kunnioittaa Häntä.
Mittaako tällainen mittatikku sinut hyväksi? Ulkoisesti monia hyveellisiä tekoja tapahtuu sekä uskovien että ei-uskovien keskuudessa, mutta Jumala ottaa huomioon sekä ulkoisen kuuliaisuuden että motivaation. Jos laiskottelemme työssämme, varastamme työnantajalta työaikaa, puhuessamme lähimmäisestämme väärin, tuhoamme hänen mainettaan, vetäytyessämme perheestämme tai ystäväpiiristä jatkuvasti sivummalle, osoitamme rakkaudetonta välinpitämättömyyttä heitä kohtaan - sanoisin jopa näinkin että jos joku tekee meille ystävällisen palveluksen, emmekä osoita minkäänlaista kiitollisuutta, varastamme auttajalle kuuluvan rohkaisun. Jos auttamisemme lähtee siitä, että sydämiimme on syttynyt rakkaus Jeesusta kohtaan, niin Jumala näkee ja Hän maksaa meille. Sydämestään auttavaa eivät ihmiset usein huomaa, mutta on joku, joka näkee.
Matteus (Matt.6:1-4) kirjoitti:"Kavahtakaa, ettette harjoita vanhurskauttanne ihmisten nähden, että he teitä katselisivat; muutoin ette saa palkkaa Isältänne, joka on taivaissa. Sen tähden, kun annat almuja, älä soitata torvea edelläsi, niin kuin ulkokullatut tekevät synagoogissa ja kaduilla saadakseen ylistystä ihmisiltä. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee, että almusi olisi salassa; ja
sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.”
