Olipa hieno kansansatu.
Pikkuisen ...
pikkuisen oikeustajua
se kyllä koettelee.
Minä muistan vieläkin
jotain siitä ajasta
kun olin pikkuinen.
En esimerkiksi osannut valehdella.
Tai mitenkähän se oli.
Kerran vuokraemäntämme,
joka asui alakerrassa,
samassa talossa,
jonka vintissä me asuimme,
sanoi minulle talon kellarikerroksessa
olevassa puuhuoneessa:
minä nukuin viime yönä silmät auki
Minä viattomuudessani vastasin:
mä nukuin kans
Silloin tämä vuokraemäntä
purskahti valtavaan nauruun.
Minä olin ihmeissäni,
ja menin kysymään äidiltä asiaa.
Miksi täti nauroi.
Äiti sanoi ymmärtävänsä asian,
mutta ei osannut oikein selittää.
Ihmisen ikä on jo takana,
mutta edelleen ja
aina vaan selvemmin ymmärrän
Jumalan suuren viisauden,
kun loi ruohon
ja yleensäkin luonnon vihreäksi.
Katselen olohuoneen ikkunasta
luonnon monia vihreitä sävyjä.
Ja hengitän syvään.
Kuinka rauhoittavaa.
Mutta jossain vaiheessa lapsuudessa,
minulla meni käsitteet
vihreä ja sininen sekaisin.
Tuossa yhdessä vaiheessa
pikkuisen elämää
olin vaan oppinut nuo käsitteet
väärinpäin.
Ja siinä mielessä voisin
hyvinkin samaistua kansansadun aasiin.
Mutta toisaalta ymmärrän tiikeriäkin.
Ja joskus päiväunien aikaan
taisin olla vähän leijonankin osassa.
Siinä ei kyllä saanut mennä
vihreä ja sininen sekaisin.
Ja eihän se kansansadun
leijonalla mennytkään.
Ehkä ei aasillakaan.
Niinkuin ei oikeastaan
pikkuisella kalamoksellakaan.
Eikä tietenkään tiikerilläkään.
Pietari oli selvä tiikeri
ja halukas leijonaksi,
mutta käyttäytyi kuin aasi.
Jeesus kysyi:
"Rakastatko minua".
Pietari vastasi:
"Pidän sinusta".
Tällaisia aaseja
Jeesus joutuu käyttämään:
"Ruoki minun karitsoitani".
