Ilman rakkautta - En olisi mitään

[talutettava]

Paavali kirjoittaa armolahjoista ja käsittelee viimeisenä rakkautta.

Tätä tekstikohtaahan yleisesti käytetään häiden yhteydessä ja onkin
hyvinkin sopiva tekstikohta hääparia ja häävieraitakin varten.

Teksti on kuitenkin valtavan puhutteleva ja sen äärellä viipymisen arvoinen.

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä,
mutta minulla ei olisi rakkautta,
olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.
Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja
ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon,
ja vaikka minulla olisi kaikki usko,
niin että voisin vuoria siirtää,
mutta minulla ei olisi rakkautta,
en minä mitään olisi.
Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi,
ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi,
mutta minulla ei olisi rakkautta,
ei se minua mitään hyödyttäisi.

Vaikka minulla olisi kaikki nämä mainitut, kielet, profetoiminen, kaikki usko, hyvät tekoni, niin ilman
rakkautta ei se minua hyödyttäisi, en minä olisi mitään.

Kuinka pieneksi nämä ensimmäiset säkeet minut osoittavatkaan - vain kilisevä kulkunen, suuren rakkauden edessä.

Rakkaus on pitkämielinen,
rakkaus on lempeä;
rakkaus ei kadehdi,
ei kerskaa,
ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti,
ei etsi omaansa,
ei katkeroidu,
ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä,
vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa;
kaikki se peittää,
kaikki se uskoo,
kaikki se toivoo,
kaikki se kärsii.

Jos asetan itseni tekstissä "rakkauden" tilalle, niin tunnen itseni hyvinkin vajavaiseksi.
Pitkämielinen, lempeä, kadehtimaton, kerskaamaton, pöyhkeilemätön, sopimattomasti käyttätymätön, omaa etsimätön, katkeroitumaton, kärsimääni pahaa muistelematon.

Voinko siis lohduttautua sillä, että olen vajavainen, koska vielä ei ole tullut se,
mikä on täydellistä?

Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on,
katoaa se, mikä on vajavaista.

Kuinka katsominen rakkauden kuvastimeen puhuttelee sinua?

[kalamos]

Jumala on Rakkaus. Ja Hän jo tullut.
Siis Hänenen Valtakuntansa eli hallitusvaltansa
on jo meissä sisäisesti,
kun olemme syntyneet uudesti/ylhäältä Hengestä.
Siis Jumalan Valtakunta on jo tässä ja nyt
Vanhurskautta, Rauhaa ja Iloa Pyhässä Hengessä.
Me olemme itse kukin yksi ruumiinjäsen Kristuksessa,
joka on täydellinen.

Mutta koska Kristuksen Valtakunta
ei vielä ole tullut maailmaan,
niin me olemme vielä kuin vieraalla maaperällä,
jossa kaikkialla myllertää synti.
Siis kaikki on vielä pois raiteiltaan maailmassa.

Viheriän ruohon seassa kasvaa ohdakkeita.
Nisun seassa valhevehnää.
Hyvien hedelmien seassa kasvaa myrkkymarjoja.
Eläimet syövät toisiaan.
Koko planeetta on pois raiteiltaan (kirjaimellisestikin).

Tällaisessa ympäristössä
kaikkinainen paha pääsee tökkimään meitä.
Ja kun me asumme vielä kuolevaisessa ruumiissa,
jota ei vielä ole lunastettu,
vaan sen lunastus odottaa täytäntöönpanoaan eli ylösnousemusta,
ja sielummekin voi olla vielä kovasti hajalla,
vaikka henkemme onkin jo uudestisyntynyt,
niin synti pääsee häiriköimään meitäkin jatkuvasti.

Niin kauan kuin elämme täällä maan päällä,
meille on kovasti tarpeen joka päivä rukoilla
niin jokapäiväistä leipää kuin syntien anteeksisaamista,
niin voittoa kiusauksissa kuin pahasta päästämistä.

Kun synnyimme uudesti,
niin me olimme pienen pieniä vaaveleita
- siis hengellisesti.

Sitten me olemme kasvaneet.
Nyt minä olen ehkä jo lapsukainen.
Ja me kasvamme kohti täysi-ikäisyyttä.
Paavali toistaa kirjeissään jatkuvasti sitä,
ettemme enää tekisi sitä ja tätä.

Siis olemme kasvuprosessissa.
Mooses oli 80 vuotta,
ennenkuin hän oli kasvanut täyteen miehuuteen
ja oli valmis siihen tehtävään,
jonka Jumala oli hänelle varannut.

Jatkan Paavalin tekstin lainaamista
siitä kohdasta, johon lopetit.

Kun minä olin lapsi,
niin minä puhuin kuin lapsi,
minulla oli lapsen mieli,
ja minä ajattelin kuin lapsi;
kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.

Ja siltikin,
vaikka jo olisimme kasvaneet täysi-ikäisiksi,
niin me emme koskaan pääse täydellisyyteen
niin kauan kuin olemme matkalla erämaassa.

Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa,
arvoituksen tavoin,
mutta silloin kasvoista kasvoihin;
nyt minä tunnen vajavaisesti,
mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti,
niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Mikään ei kuitenkaan voi erottaa meistä
Jumalan Rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa.

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus,
nämä kolme;
mutta suurin niistä on rakkaus.

Me olemme upotetut tuohon Rakkauteen.
Se ei aina pääse meidän kauttamme silti vapaasti
kulkemaan eteenpäin.
Mutta se pysyy silti meissä.

Minussa ei ole mitään hyvää.
Mutta Jeesus on minussa.
Ja Hän on se Rakkaus minussa,
joka on pitkämielinen, lempeä ...

Eli meillä on saviastiassa aarre,
joka mahdollistaa sen,
että Jumalan Rakkaus voi tulla esiin meidän kauttamme,
mutta ihmiset kyllä näkevät,
että ei tuo Rakkaus meistä ole lähtöisin.

Sillä me emme julista itseämme,
vaan Kristusta Jeesusta,
että hän on Herra
ja me teidän palvelijanne Jeesuksen tähden.
Sillä Jumala, joka sanoi:
"Loistakoon valkeus pimeydestä",
on se, joka loisti sydämiimme,
että Jumalan kirkkauden tunteminen,
sen kirkkauden,
joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.
Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa,
että tuo suunnattoman suuri voima
olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.