Suomalainen kristillisyys

[עֵד]

Mitä kuuluu Suomen kristilliseen kenttään tätä nykyä, vuoden 2017 kynnyksellä?

Olemme kansakuntana omanlaisensa; valtakunnan itsenäisyyttä ja talvisodan ihmettä kuvataan jossakin rukousvastauksiksi. Herätyksiä on ollut paikallisesti ja ajallisesti.

Onko oman pienuuden ja itkuherätyksen alleviivaus ainoana oikeana tuntomerkkinä suomalaiselle kristillisyydelle ominaista? Aina Raamatun ajoista alkaen Pyhän koskettaessa ihminen ei ole entisensä eikä itsessään mitään, korkeintaan tomua.

Tietynlaista kahtiajakoa on ollut viime vuosikymmeninä havaittavissa. Mukaan on tullut kiitosmieltä ja sen näkyvämpää osoittamista. Eri tavoin (?) ajattelevat perustavat jopa oman 'seurakunnan'.

Sain pienet eväät nuoruudessani, kun minulle opetettiin uskonasioita: tummat, peittävät vaatteet ja kirkossa alaspäin katsomista eikä mitään itselle. Tarkoitus oli kaiketi hyvä, mutta mukana oli enemmän perinnettä kuin henkilökohtaista uskoa.

Mitähän minä siirrän eteenpäin omille lapsilleni/lastenlapsilleni?

[kalamos]

Valitettavasti suomalainen kristillisyys ei mielestäni vieläkään
ole sellaista kristittyjen yhteyttä kuin sen pitäisi olla.

Minä rukoilen heidän edestänsä;
en minä maailman edestä rukoile,
vaan niiden edestä, jotka sinä olet minulle antanut,
koska he ovat sinun -
ja kaikki minun omani ovat sinun, ja sinun omasi ovat minun -
ja minä olen kirkastettu heissä.
Ja minä en enää ole maailmassa, mutta he ovat maailmassa,
ja minä tulen sinun tykösi.
Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi,
jonka sinä olet minulle antanut,
että he olisivat yhtä niinkuin mekin.

Jeesus rukoilee hartaasti tämän asian puolesta.
Jeesus ei rukoillut vain silloisten opetuslapsiensa puolesta,
vaan meidän edestämme.

Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä,
vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun,
että he kaikki olisivat yhtä,
niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa,
että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi,
että sinä olet minut lähettänyt.
Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille,
että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä -
minä heissä, ja sinä minussa - että he olisivat täydellisesti yhtä,
niin että maailma ymmärtäisi,
että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä,
niinkuin sinä olet minua rakastanut.

Muistelen aikoja noin sukupolvi (40 vuotta) sitten,
jolloin tapahtui jonkinlainen läpimurto suomalaisessa kristillisyydessä
ja uskovien ykseydessä.

Mutta nyt tuntuu taas olevan
kuin kristityn kansalaisvelvollisuus olisi
arvostella kaikkia muita uskovia.

Ja silloin maailma ei usko, että kristittyjen elämän
taustalla on Jumala, joka on Rakkaus.

Herätystä kaivattaisiin suomalaiseen kristillisyyteen.
Siis suomalaisten kristittyjen heräämistä.

[עֵד]

Lueskelin kristinuskon tulosta Suomeen:

Vuodelta 1171 tunnetaan myös paavi Aleksanteri III:n aikana laadittu paavin kirje, jossa käsitellään suomalaisten suhtautumista kristinuskoon. Kirjeessä muun muassa todetaan:

»Ylen raskas ja vaikea valitus on esitetty apostoliselle istuimelle siitä, että suomalaiset aina, kun heitä uhkaa vihollisten sotajoukko, lupaavat säilyttää kristillisen uskon ja pyytävät hartaasti saarnaajia ja kristillisen lain selittäjiä, mutta sotajoukon vetäydyttyä kieltävät uskon, halveksivat ja ankarasti vainoavat saarnaajia.»

Kirjeen ilmaisut ovat stereotyypistä kansliakieltä eivätkä sinänsä anna yksityiskohtaista tietoa Suomen oloista. Ilmeistä kuitenkin on, että kirkollisten olojen vakiinnuttaminen oli hidasta ja vaivalloista.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kristinus ... a_Suomessa

[Natanael]

Witnessin kysymykseen ”Mitä kuuluu Suomen kristilliseen kenttään tätä nykyä, vuoden 2017 kynnyksellä?” saamme todennäköisesti monenkirjavia vastauksia. Senkin suhteen, elämmekö me nyt pian tulevan herätyksen odotusta vai yhä syvenevän luopumuksen aikoja, vallitsee erimielisyyttä. Jumala on armossaan antanut maallemme menneinä vuosikymmeninä laajoja herätyksen aikoja: 1800-luvulla syntyi tänäänkin toimivia suuria herätysliikkeitä, sotiemme jälkeen herätyksen tuulet puhalsivat läpi maan ja seurakuntien ja 50-luvulla oli nuorisoherätystä. Yhteistä noille herätyksen ajoille oli niiden alueellinen laajuus, lain ja armon voimakas julistus ja synnintuntoisten kuulijoiden katumus ja parannuksen tekeminen. Kristillisiä arvoja kunnioitettiin maassamme yleisesti ja radiohartausten kuunteleminen oli yleistä.. Suomalaisten sydänten maaperää oli muokattu pyhäkouluissa, koulujen hartauksissa, kinkereillä ja kotiseuroissa. Herätyksen sateet tulivat aikanaan vastaanottavaan maaperään.

Nykypäivää tarkasteltaessa ei voi välttyä kuulemasta puhetta kristittyjen luopumisesta Jumalan Sanan totuuksista, ns. menestysteologian esiinmarssista, äärikarismaattisten ja monien arvioiden mukaan epäraittiiden uusien yhteisöjen syntymisestä, torontolaisuuden jälkijäristyksen vaikutuksesta sekä oikean, murtavan, evankeliumin saarnan vähäisyydestä. Yhä enemmän kohtaan niitä vakaumuksellisia kristittyjä, joiden on vaikea löytää hengellistä kotia hajanaiseksi käyneessä Suomen Siionissa. Toisaalta on niitä, jotka kokevat nykyaikaisen lyhytsäkeistöisen ylistyslaulamisen, voimakasäänisten rock-pohjaisten gospelyhtyeiden, joissain yhteydessä valoshown, seurakuntalaisten näkyvän liikehdinnän käsien nostamisineen sekä PH:n voimaa ja ihmeitä korostavien saarnojen tuovan jotain kaivattua uutta suomalaiseen ”kuivettuneeseen” kristillisyyteen.

Konservatiivisella rintamalla saarnoissa ovat esillä säännöllisesti sekä rakkaus, että armo. Kuulijakunnan on helppo omaksua kuulemaansa niin kauan, kun puheiden pääpaino on yleisessä rakkaudessa tai suvaitsevaisessa armeliaisuudessa lähimmäisiämme kohtaan. Kuulija joutuu kuitenkin kyselemään, oliko puhuttu humanistista sosiaalista saarnaa vai korostettiinko siinä Kristuksessa olevaa totuutta rakkaudessa. Ihanilla käsitteillä rakkaus ja armo voi puhujasta riippuen olla toisistaan poikkeava sisältö.
Witnessin kysymys tuli tänään ajankohtaiseksi, koska tapasin keskustassa Kristillisdemokraattien vaaliteltan edessä miehen, jonka mukaan kristillisyys on nykyään vain nimitys ilman sen todellista sisältöä. Hän jakoi kokemuksia kristillisistä yhteisöistä, joita hän piti henkisesti sairaina ja hengellisesti kuolleina. Onko hänen mielipiteensä yleinen, vai näkeekö hän luopumista vain joidenkin omien vaikeiden kokemusten siivittämänä?

Suurin osa tänne kirjoittavista on lukenut läpi Uuden Testamentin. Löydämme vain yhden kirjan, jossa ei varoiteta harhaopeista tai vääristä julistajista ja se kirja on kirje Filemonille. Varoitukset koskevat ”tulevia aikoja” ja Jumala käskee meitä koettelemaan henget.

Mutta Henki sanoo selvästi,
että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta
ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja
valheenpuhujain ulkokultaisuuden vaikutuksesta,
joiden omatunto on poltinraudalla merkitty.

Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia,
jotka eivät laumaa säästä.

Samasta asiasta puhui myös Herramme ja Vapahtajamme.

Kavahtakaa vääriä profeettoja,
jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa,
mutta sisältä ovat raatelevaisia susia.

Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko,
vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta;
sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan.

Voiko käydä niin, että rakkautta ja suvaitsevaisuutta korostavana aikakautena
meidän kristittyjen on vaikea ottaa Jeesuksen käskyä todesta
ja koetella henget – onko oppi Raamatun mukainen ja korottaako julistaja keskeisesti ylösnoussutta ja syntimme sovittanutta Jeesusta Kristusta? Voiko Raamatun lukuisat varoitukset julmista susista olla täyttä totta jo tänään, meidän rakkaassa Suomen maassamme? Erityisesti joudun pohtimaan, millainen oppi on monilla niillä valtameren takaa tänne kutsutuilla kansainvälisestikin tunnetuilla julistajilla, joiden saarnaamistyyli on hyvin voimakas ja mahtipontinen – korostaako moni julistaja enemmän itseään kuin Kristusta, joka on heikoissa väkevä?

[vilja]

Mä näkisiin niin, että noissa Natanaelin mainitsemissa kuvioissa on kaksi äärilaitaa ja loppujen lopuksi minusta on kuitenkin aika harvassa ne ihmiset, jotka kuuluvat "yks oikoosesti" kumpaankaan äärilaitaan.

Ja kuitenkin......... totuuden nimissä on sanottava sekin, että kummassakin äärilaidassa on omat hyvätkin puolensa, mutta myöskin se ongelma, ettei olla löydetty oikean ja terveen opin tasapainoa, vaan ollaan otettu opista vain joitain osa-aluita, joilla sitten luotsataan eteenpäin, toinen toistaan arvostellen ja tuomiten.

Toinen äärilaita leimaa kaikki Jumalan armosta ja rakkaudesta puhuvat harhaoppisiksi ja toinen äärilaita ei ymmärrä, mitä se on, kun otetaan joka päivä ristimme ja seurataan Kristusta.

Ja minusta kumpikaan äärilaita ei ole raittiilla ja terveellä perustalla matkassa.

[vilja]

.............................

[kalamos]

Mitä kuuluu Suomen kristilliseen kenttään tätä nykyä

Aikamoisen analyysin tykittää mvlehti.

http://mvlehti.net/2017/02/26/helsingin ... inuskosta/

[עֵד]

Sain pienet eväät nuoruudessani, kun minulle opetettiin uskonasioita: tummat, peittävät vaatteet ja kirkossa alaspäin katsomista eikä mitään itselle. Tarkoitus oli kaiketi hyvä, mutta mukana oli enemmän perinnettä kuin henkilökohtaista uskoa.

Mitähän minä siirrän eteenpäin omille lapsilleni/lastenlapsilleni?

Ei tarvitse kuitenkaan (minunkaan) syyttää itseään, mikäli samankaltaisia pieniä eväitä on tarjonnut eteenpäin lapsilleen. Jumala on heikoissa väkevä ja siunaa pienet antimet.

Vieläkin muistan sen yhden värillisen kalatarran, jonka sain elämäni ainoassa pyhäkoulussa 5-vuotiaana.

Kylväjä ja esirukoilija ovat armoitettuja tehtäviä.

[kalamos]

Minä sain ehkä jo hiukan nuorempana pimeässä hehkuvan
sydämenmuotoisen kehän.
Kehän sisäpuolella oli Jeesus - Karitsa sylissä.

Ei tuo minun saamani lahja pyhäkoulun päättäjäisissä
pientä poikalasta oikein säväyttänyt.
Toisen pojan saama aika näyttävän näköinen leikkiauto kylläkin.

No myöhemmin ja varsinkin nyt vuosikymmeniä myöhemmin
tuo pimeässä hehkuva esine on tullut aina vaan merkityksellisemmäksi.

Siinä on viesti Jumalan Rakkaudesta (Sydän) Hänen Pojassaan (Jeesus)
Minua (Karitsa) kohtaan.

Sitten kansakoulun aamuhartauksissa sydämen peltoon kylvettiin virsiä.
Tuo pyhäkoulussa saamani esine taitaa olla jo hävinnyt,
mutta nuo virret pulpahtavat esiin aina vaan merkityksellisimpinä.
Niitä minä hyräilen edelleen.
Nyt vasta yli puolenvuosisadan jälkeen alan ymmärtää niiden syvällisen sanoman.

Mä silmät luon ylös taivaaseen ...