Tämä kohta tuli mieleen.
Luukas (16:8) kirjoitti:
Ja herra kehui väärää huoneenhaltijaa siitä,
että hän oli menetellyt ovelasti.
Sillä tämän maailman lapset ovat
omaa sukukuntaansa kohtaan
ovelampia kuin valkeuden lapset.
Toki tuo kuusivuotias
suoran toiminnan mies
ei kuulu samaan sarjaan
kuin väärä huoneenhaltija,
jota hänen isäntänsä kehui ovelaksi.
Mutta logiikka pelasi molemmilla
kehuttavasti.
Minä olisin lapsena halunnut legoja,
mutta ymmärsin sen,
että että ne ovat liian kalliita
meidän köyhään kotiimme.
Eikä kukaan sukulainenkaan
ymmärtänyt niitä ostaa
esimerkiksi joululahjaksi.
Tässä köyhyysmielialassa
elin elämääni vielä aikuisenakin.
Ihmettelin kun työelämässä
kollegat rakensivat taloja
arava-lainalla jne.
Ja sitä ihmetteli vaimokin,
ja sanoi eräänä päivänä,
että me rakennamme talon.
Vähän sitten laskeskelimme,
ja ajattelimme,
että kyllä meidänkin täytyy siihen kyetä,
kun muutkin.
Ja niin sitten tapahtui,
että aloimme suunnitella taloamme.
Tontillemme täytyi hakea poikkeulupa,
kun oli määrätty rakennuskieltoon.
Se myönnettiin ja sitten rakennuslupa.
Ja sitten suunnittelimme taloa.
Kiertelimme vähän maisemia
ja asuntomessuja.
Sitten lopulta tulikin
suunniteltua oikein kolmekerroksinen talo.
Ensimmäinen hankinta oli moottorisaha.
Puut rakennuksen kohdalta nurin.
Ja sitten tuli kaivuri.
Paljon maata siirtyi hiljalleen
linjalankojen rajaaman alueen ulkopuolelle.
Ja ihan sopivalta syvyydeltä tuli
kalliopohja vastaan.
Sitten tilasin pienen lastin lautaa.
Anturan valun laudoitusta varten.
Voi kauhea kuinka paljon tuo
pieni määrä lautaa maksoi.
Sitten rautaa. Sitten betonimylly.
Pitkä aika siinä meni
laudoitusta tehtäessä
ja rautaa väännettäessä,
kunnes eräänä päivänä
oli suuri valupäivä.
Kaikki kynnelle kykenevät kutsuttiin talkoisiin.
Joku heitti hiekkaa ja sementtiä
ja tontille raahattua vettä
myllyyn.
Toiset työnsivät kottikärryillä
valmiin betonisekoituksen
kohti sekavaa laudoitusta.
Sekavuus johtui muun muassa
kallion pinnan korkeuseroista.
Ja nyt oli perustus valmis.
Nyt alkoi legovaihe.
Lopulta päädyimme
ostamaan erittäin painavia
mutta myös vahvoja betonilegoja.
Siis harkkoja.
Ne oli tehty kaukana Hämeessä.
Luulen, että ne ovat vahvimpia,
mitä Suomen maa päällään kantaa.
Mutta painavia.
Vihdoinkin sain elämäni ensimmäiset legot.
Mylly pyöri. Laastia kärrättiin.
Aikaa prosessiin oli mennyt jo vuosia,
kun tämä legovaihe oli valmis.
Lopputulos oli kaunista katseltavaa.
Kunnes ...
jouduin sairaalaan.
Ja tämä prosessi johti siihen,
että minut määrättiin kalloleikkaukseen,
joka kestäisi koko päivän.
Vähän ennen leikkausta
menimme kävelylle iltahämärissä.
Tulimme kotimme raunioille.
Ei muuta kuin mustat legot päällekkäin.
Rakennuksemme perustus.
Vaimo purskahti itkuun.
Ja niin minäkin nyt,
kun tätä kirjoitan.
Minä kuitenkin selvisin
tuosta leikkauksesta hengissä.
Ja aikanaan rakentaminen jatkui.
Itse rakennuksen runko tehtiin puusta.
Jotka itse kaasimme omalta tontilta.
Mutta legovaihekin tuli vielä.
Valtavan korkea iso piippu.
Nyt valkoisista tiilistä.
Ja sitä tukevat seinärakenteet
valkoisista harkoista.
Vuosi oli mennyt jo niin monta,
että rakennuslupa oli menossa vanhaksi.
Täytyi hakea jatkolupaa.
Se myönnettiin.
Mutta sitten kerran
näytin vaimolle innolla rintalihastani.
Olen alkanut hiukan miehistyä.
Vaimo ei innostunut ollenkaan.
Sanoi, ettei tuo ole normaalia.
Ja käski mennä lääkäriin.
Lääkäri löysi hirvittävän suuren
kasvaimen tuon rintalihaksen alta.
Kohta olin taas neurokirurgin vastaanotolla.
Magneettikuvat olivat kehittyneet.
Minusta löytyi kasvaimia vaikka kuinka paljon.
Nyt heti ensimmäinen leikkaus,
joka kohdistui selkäydinkanavaan
kaularangan kohdalla,
oli johtaa minut kuolemaan.
Oli ihme,
että minut ehdittiin leikata uudelleen.
Mutta senkin jälkeen tein edelleen kuolemaa
kovissa tuskissa päivästä toiseen
ja viikosta toiseen yötä päivää.
Lopulta tapahtui ihme.
Jumalan kohtaaminen yön pimeydessä
yksinäisessä potilashuoneessani.
Minä nousin ylös sängystäni.
En tarvinnut enää yhtään kipupistosta.
Aloin hiljalleen syödä ja juoda.
Sairasloma venyi vuoden pituiseksi
useine leikkauksineen.
Rintalihaksen alla olevan kasvaimen
poisti lopulta sydänkirurgi.
Muut neurokirurgi.
Joskin jäljelle jäi lukematon
ja lisääntyvä määrä kasvaimia.
Minun hermostoni on kuin sienirihmasto.
Lopulta talomme oli valmis.
Tai onkohan se vieläkään.
No täällä sitä on asuttu jo vuosikymmeniä.
Kun isäni ja äitini tuli katsomaan
taloamme, niin isä ihastui
kellarikerroksen seiniin.
Katseli autotallin seinää
ja sanoi oikein painokkaasti,
että hän tykkää tuosta.
Hän tarkoitti sitä kuviota,
mikä muodostui tummanharmaista
betoniharkoista ja vaaleasta laastista.
Kuin legoseinä.
Sitten kerran eräs sukulaisperhe tuli käymään.
Ja ihastelivat tuota valtavaa piippua.
Vaimo toi kakun pöydälle.
Minä sanoin vieraille,
että se on itse muurattu.
Serkkutyttö totesi kakkua ottaessaan,
että hyvin on muurattu,
mutta ei sitä yleensä muuraamiseksi sanota.
Ja tähän serkun äiti
katsellen valkoista piippua
ja valkoista harkkoseinää harmaan
tulikivi takkaleivinuunin taustalla
kysyi,
oletko sinä tuonkin itse muurannut.
Ja tunnustin. Toki myös sen,
että takkaleivinuunin muurasi
tulikivimuurari.
Voi olla,
että jos olisin osannut pyytää,
niin olisin saanut isältä legoja.
Mutta hyvin kallita ne olivat.
Ei meillä olisi ollut niihin varaa.
Mutta Taivaan Isällä oli.
Rakensimme suurien vaikeuksien
keskellä ainakin seitsemän vuotta taloamme,
emmekä koskaan tarvinneet
penniäkään lainaa,
vaikka lähtötilanteessa rahaa ei
ollut oikeastaan ollenkaan.
