Vuoden työ on takana
ja sain ensi talven
polttopuut korjattua puuvajaan.
Yksi vaihe on sellainen,
että siirrän klapin kerrallaan
kuivauskalliolta auton peräkärryihin.
Tänä vuonna piti hiukan jännitystä yllä
jokaisen klapin nosto syystä,
jonka kohta kerron.
Nuo klapit ovat aika isoja
sellaisia takkapuita suurelta osin.
Tuo jännitys johtui siitä,
että vuosi sitten kesällä kävi niin,
että kun otin puukasasta
oikein ison takkapuun käteeni
niin huomasin sen alla
jotakin mustaa.
Ja sitten tajusin,
että tuon leveän klapin alle
oli asettautunut
valtava paksu käärme
taittaen itsensä kolmeen
tai neljään osaan
niinkuin pullataikinalle tehdään.
Eli sen pituus oli
noin 4 (tai 3) x 30 cm.
Joka tapauksessa noin metrin pituinen
ja taittanut itsensä yhden
leveän takkapuun päälle.
Kun säikähdyksestä toivuin,
niin piti oikein ottaa kaukolasit pois päästä
ja tarkoin katsoa läheltä,
että minkä sortin käärme se on.
Ja kun ison nenäni sen kuonoa kohti vein,
niin se alkoi sihistä ja lipoa kieltään.
No en minä sitä sihinää puolikuurona juuri kuullut.
Totesin, että kyllä se on rantakäärme.
No, minä siirryin sitten ottamaan puita
valtavan puukasan toisesta päästä.
Siinä meni se kesä päivästä toiseen
ja viikosta toiseen
ja varmaan kuukaudestakin toiseen
niin, että joka aamu tarkistin,
mihin kohtaan tuo käärme nyt on mennyt.
Me siis leikimme vähän niinkuin piilosia.
Ja aina se jostain löytyi,
ja minä otin sitten taas sinä päivänä
puun kerrallaan toisesta kohtaa puuröykkiöstä.
Sitten tuli sadevaihekin,
ja ei auttanut muu kuin peittää
puupino käärmeineen.
Sitten taas aikanaan sade lakkasi
ja otin kevytpeitteen pois.
Ja yhtä tyytyväisenä kuin ennenkin
käärme taas jossain kohtaa puupinoa majaili.
Koskaan se ei ollut suoraan näkyvissä
puukasan päällä,
vaan aina jossain sopivaksi katsomassaan välissä.
Tänä kesänä tuo muisto
hiukan hidasti hommia,
mutta yhdenkään klapin alta
ei löytynyt minkään sortin käärmettä.
