Raamattu on Jumalan omasivu

Ihan aloitan nyt erotukseksi kiitosrukouksesta keskustelun olotilasta, joka on olosuhteiden ja oman uskon yläpuolella. Helppoa olisi olla kiitollinen asioiden sujuessa, mutta usein kiitollisuus jää taka-alalle, varsinkin jos oma käsi on ollut puurtamassa asioiden eteen.

Erityisemmin pysähdyin hiljakkoin kiittämään niistä asioista, jotka lähentävät tai vievät minua lähemmäs Jeesusta. En ajattele, että silloin paetaan vaikeita asioita, vaan ettei miellytä tähän maailmanaikaan ja sen moninaisiin tarjouksiin. Iankaikkinen sielu ei löydä sijaa turhuuden markkinoilla.

Jos synti olisi vain mustaa, kipeää ja myrkyn merkkistä, se ei kiinnostaisi montakaan, saati, että joku kiittäisi siitä. Katsellessani luontodokumenttia valaasta, joka yritti hypähtää ylös vedestä kietouduttuaan siimaan, tuli mieleeni, kuinka saatamme osin olla mukana jossakin, mikä estää ja kietoo meitä, niin ettei rauhamme ole kokonainen.

Niin - miten moni tässä elämässä pärjäävä huokaa, kun mikään ei riitä. Ja vielä, kun mitään siitä ei voi mukaansa ottaa. Onnellinen se ihminen, joka tyytyy vähään ja on siitä kiitollinen; tarpeellista on tosiaankn vähän.

Avaus on sellainen, että tulee mieleen kokoushetket,
jossa Pyhä Henki on laskeutunut tilanteeseen,
ja seuraavaksi olisi oman pienen puheen vuoron paikka.
Ei sitten millään uskaltaisi sanoa sanaakaan,
jotta ei menetettäisi sitä olotilaa, jossa ollaan.

Rohkenen nyt kuitenkin avata Raamatun siltä kohtaa,
jonka tuo avaus mieleen tuo eli
Ensimmäisen Tessalonikalaiskirjeen loppuosan.

Paavali (1 Tess 5:16-18) kirjoitti:Olkaa aina iloiset.
Rukoilkaa lakkaamatta.
Kiittäkää joka tilassa.

Kirjaimelllisesti kääntäen kaikessa kiittäkää
Eli emme tietenkään kiitä vaikka lankeemuksen tilasta,
vaan päinvastoin Paavali tuossa kehottaakin seuraavaksi
karttamaan kaikenlaista pahaa. Ja sitten hän jatkaa:

Paavali (1 Tim 5:23-25) kirjoitti:itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa,
ja säilyköön koko teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne
nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen.
Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen, ja hän on sen myös tekevä.

Minä olen viime päivinä ollut kovin murheellinen siitä,
että minä taisin tulla huijatuksi, kun ostin netistä jotakin.
En tiedä saanko koskaan tuotetta, ja menetänkö silti ostohinnan.
Olen miettinyt, mitä olen tehnyt väärin.
Mistä tämä johtuu. Onko kymmenyksistä jäänyt jotain pois.

Taapersin edestakaisin hikisenä puolipäivää,
saadakseni vesiletkun johdattamaan vettä pienelle perunamaalle.
Kaiken jälkeen vesi loppui kaivosta heti alkuunsa.

Yritän sitä ja tätä, vaikka olen heikko ja raihnainen.
Ja kun mikään ei suju, kyyneleet nousevat silmiin,
ja nostan katseeni taivaaseen ja valitan ääneen:

Minä en ymmärrä??? Miksi tällainen on minun osakseni suotu?

Mutta sitten aina välillä ja useinkin,
minä vain katselen pihakoivua tai pientä katajaa.
Katson hyvin luonnonmukaista pihaamme
ja vaimon kukkaistutukia sen keskellä
Ja minä vain olen ja ihmettelen ja kyyneleet nousevat silmiin,
ja nostan katseeni taivaisiin, ja soperran kiitollisena:

Minä en ymmärrä??? Miksi tällainen on minun osakseni suotu?

PS
Tänä aamuna sumu nousi maasta ja kasteli kaiken.

Olen jonkin aikaa ajatellut, etten kykene kirjoittamaan - hengellistä. Ja siitä juohtui mieleeni, josko en olekaan - hengellinen. (!)

Kuin oljenkorteen tarrasin muistellessani 'merkkikiviä' menneiltä ajoilta: uskoontulo - hengellinen uudistuminen - työpaikan johdattuminen ym. konkreettisia asioita. Nyt sitten vain kysymään omalta itseltäni: pidänkö äärettömän arvokkaita asioita itselleni automaattisesti kuuluvina? Enkö ymmärrä olla kiitollinen osalleni suodusta uskosta? Onko tämä juuri sitä armoa, kun ymmärtää tilansa?

Kun sain uudistua hengellisesti, kerroin siitä ja mieleeni on piirtynyt erään evankelistan puhe, jossa hän minuun katsoen julisti: hänen ei ole koskaan tarvinnut uudistua. Niin, ehkä hänen elämänsä oli hengellisesti balanssissa ja hänellä oli tilivälit ylöspäin kunnossa. En muista loukkaantuneeni, mutta jollakin tasolla se ehkä satutti. Osin hänen asemansa vuoksi oli otollisempaa siunata kuin dissata häntä. Sittemmin ko. henkilö lankesi, mutta toivoakseni on saanut - uudistua.

Usko on suhde, ja rukous on molemminpuolinen.

Luen ketjun otsikkon: "Kiitollisuus" ja heti alkaa sisimässäni soimaan laulu:

"Kuinka kiittäisi, Herrani, hyvyydestäsi
Millä maksaisin, kaiken suuren rakkautesi
Ei äänet enkeljoukkojenkaan, kiitosta riitä laulamaan.
Sen mitä sain ja mitä vielä saan, oon velkaa Sulle vain.
Verelläs minut ostit, kuolemasta mut nostit
Siis kunnia Sulle, Sinä kaikkeni ain......." jne...

Niin..... kuinka voisin kiittää kaikesta siitä, mitä olen saanut?

Ja jälleen alkaa sisimästäni nousta ajatuksia Psalmistan sanoin:

Daavid (Ps 103:1-2) kirjoitti:Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä.
Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt

Joten voisiko muuta todeta, kuin jälleen samoin sanoin, kuin laulun tekijäkin:
"Paljon on aihetta lapsella kiittää.....!!"

Ja samalla kuitenkin todeta, miten vähässä määrin siitä huolimatta muistan
ja osaan kiittää.

Paljon tosiaan aihetta kiitokseen, siis todella mutta usein mieli kääntyy siihen mitä ei ole..

Ulpu kirjoitti:Paljon tosiaan aihetta kiitokseen, siis todella mutta usein mieli kääntyy siihen mitä ei ole..

Näinhän se on ja liittyy varmaankin meidän ihmisyyteemme
ja uskon, että on näinollen meille jokaiselle liiankin tuttua.

Ja ehkä Jumalakin on sen jo aikanaan nähnyt ja siksi sitten
muistuttaakin meitä Sanassaan, etemme unohtaisi kiitollisuutta
ja tyytyväisyyttä.