oman ketjun.
Kerroin tuolla toisessa ketjussa oman äitini huolesta meidän läheistensä
pelastumisen puolesta näin:
vilja kirjoitti:
Muistan, kun oma äitini puhui usein siitä, miten hän niin kovin
toivoo ja rukoilee, että me kaikki hänen lapsensa ja meidän
perheemme pelastuisimme kerran perille ja hän siinä yhteydessä
mainitsi, miten hän äitinä joutuu tuossa asiassa pyytämään joskus
jopa vastoin omaa äidin sydäntään ja rakkauttaan, että: "Ennemmin
vaikka jalka- tai käsipuolena taivaaseen, kuin molemmat jalat ja kädet
tallella helvettiin" ja kun tiesin ja tunsin äitini rakkauden ja sen, että
hän olisi valmis antamaan vaikka henkensä meidän lastensa puolesta,
ymmärsin myöskin sen, miten suuri hätä hänellä oli sydämessään
meidän sielujemme pelastumisen puolesta.
Ja voi miten paljon vielä enemmän ymmärränkään tänäpäivänä
äitiäni, kun kannan huolta omista lapsistani perheineen ja heidän
sielujensa pelastumisen puolesta.
Se hätä on niin suuri, että välillä tuskassaan itsekin rukoilee, että
tee Herra mitä tahansa, kunhan saan vain eräänä päivänä nähdä
lapseni ja heidän perheensä Sinun valtaistuimesi edessaä ylistämässä
Sinua ja anna minullekin voimaa kestää ne päivät ja viisautta olla
laittamatta käsiäni heidän suojakseen, jos joudut kutsumaan heitä
jollain muullakin tavoin, kuin vain hyvyydelläsi, pelastaaksesi heidät.
Noiden ajatusten kirjaaminen nimittäin herätti minut huomaamaan,
miten usein olen jopa arvostellut Jumalaa siitä, mitä Hän on elämäämme
sallinut ja miten tuo kaikki on saattanutkin olla juuri sitä Jumalan "koulua"
/ ohjausta, millä on vaikutusta siihen, että me kerran olisimme perillä?
Me kun niin helposti uskovinakin unohdamme hyvinä päivinä ja menestyksen
keskellä Jumalan ja alamme luottamaan itseemme ja siihen, että "..rauha,
rauha... ei mitään hätää.." ja silloin meidät saattaa yllättää tuho.
En tiedä, teinkö nyt Raamatun Sanalle vääryyttä, kun lainasin sitä tuohon
kohtaan, mutta noin toi asia nyt kuitenkin piirtyi mielessäni.
Olen ollut viimeiset kuukaudet sellaisessa Jumalan "koulussa", missä
juuri näitä alueita on koeteltu ehkä jopa enempi, kuin koskaan aiemmin
ja voin rehellisesti tunnustaa, että epäuskokin on meinannut saada aina
välillä otteeseensa ja on ehkä jopa saanutkin.
Onko Teistä kukaan muu kokenut vaikeutta kestää sitä, mitä Jumala sallii
esim. läheistenne / lastenne elämään ja pystyttekö uskomaan ja luottamaan
kaikissa tilanteissa siihen, että kaikki koituu kuitenkin heidän parhaakseen.
