Raamattu tekee kyllä selväksi sen, että meidän tulee kasvaa kristittyinä. Kuinkas muutenkaan, sillä uudestisyntynyt ihminen tuntee Jumalan Sanaa vasta hyvin vähän, jos oikein sitäkään ja hän ei ole tietoinen uskon vaellukseen liittyvästä kaidasta tiestä, tulevasta kilvoittelusta, omista armolahjoistaan, seurakuntaelämään liittyvistä tärkeistä asioista (ehtoollinen, Sanan kuuleminen ja yhdessä tutkiminen, jakaminen jne.) eikä hän voi heti nähdä armon evankeliumin suunnatonta arvoa. Vain harvoin tuore uskova edes ajattelee kohdalleen tulevaa maailman vihaa, synnin vakavuutta tai mitä tarkoittaa käytännön elämässä Jeesuksen seuraaminen. Kuten tavallisen lapsen on kasvettava monien vaiheiden kautta kohti aikuisuutta, niin tapahtuu myös uudestisyntyneen Jumalan lapsen kohdalla. Voimmeko noudattaa totuutta Efesolaiskirjeen mukaisesti, jos tunnemme vain vähän Sanan totuutta?
Paavali (Ef 4:12-15) kirjoitti:tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen,
kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa,
täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään,
ettemme enää olisi alaikäisiä,
jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa
ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa;
vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa,
kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus.
Hyvin helposti käy niin, että uskova alkaa nojautua Jumalan lakiin, niihin moniin kehotuksiin, joihin hän Jumalan Sanaa tutkiessaan törmää. Useammin kuin kerran olen kuullut väitteen, ettei Jumala anna Sanassaan yhtään sellaista kehotusta, johon Hän ei myöskään antaisi meille Pyhän Hengen voimaa täyttää sitä. Niin ajattelivat Jeesuksen ajan fariseuksetkin. Lieneekö uskova siinä vaiheessa hengellisesti kuin sellainen murrosikäinen, joka uhmakkaasti ja itsevarmasti tahtoo uskoa omaan pärjäävyyteensä? Moni jumiutuu tähän kasvuvaiheeseen ja alkaa tulkita lukemaansa tältä pohjalta. Hän on sokea huomaamaan, että tässä perustuksessa on valuvika.
Paavali (Fil 4:13) kirjoitti:Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.
Voin Hänessä kaiken – juuri uskoon tullut lukee kohdan vakuutuksena kaikkien vaikeuksien voittamisena. Jos voin Hänessä kaiken, silloin voin myös mennä läpi kaikkien vaikeidenkin vaiheiden. En saavuta kaikkea, en aina menesty ja onnistu, mutta minä voin Hänessä ja Hänen johdattamaan sairastua, menettää toimeentulon turvan, joutua ihmisten pettämäksi, saada ylenkatseita jopa toisilta uskovilta, kokea yksinäisyyttä ja ahdistuksen aikoja jne. Mutta kaikki minä voin Hänessä – tällaisenani kohtaan kaikki elämänvaiheeni Kristuksen kanssa. Voin vähitellen alkaa ymmärtää, mitä Paavali tarkoitti sanoessaan, että Herra on heikoissa väkevä. Onko niin, että eniten kasvamme vaikeuksien keskellä?
Laki ei voi saada aikaan sitä muutosta, mitä toivoisin. Kaikkeen, vähäiseenkin, muutokseen tarvitsen toisenlaisen voiman ja se voima tulee armon evankeliumista, joka ainoastaan voi antaa meille kasvun. Armo vaikuttaa aina ensisijaisesti puhtaan Jumalan Sanan kautta. Juurtuessamme Jumalan Sanaan annamme Jeesukselle Kristukselle kasvustamme kaiken kunnian.
Paavali (Tiit 2:11-12) kirjoitti:Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä,
että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot,
eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa.
Pietari (2 Piet 3:18) kirjoitti:ja kasvakaa meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa.
Hänen olkoon kunnia sekä nyt että hamaan iankaikkisuuden päivään.
Hebrealainen (Heb 13:9) kirjoitti:Älkää antako monenlaisten ja vieraiden oppien itseänne vietellä;
sillä on hyvä, että sydän saa vahvistusta armosta eikä ruuista,
joista ne, jotka niitä menoja ovat noudattaneet, eivät ole mitään hyötyneet.
Emil esittää kysymyksen, jossa onkin purtavaa. ”Edetä uskossa!? Onko se meidän teko vaiko Jumalan teko meissä? ”
Paavali (Gal 2:20) kirjoitti:ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa;
ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa,
hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.
Kristus elää minussa ja kuitenkin elän yhä tässä ajassa myös vajaana, omassa lihassani. En voi syyttää Pyhää Henkeä siitä, että kristillinen vaellukseni ja kasvuni ei aina niin kummoiselta näytä. Toisaalta en voi kerskua oman kilvoitteluni erinomaisuudestakaan, vaikka voin toki huomata monissa asioissa hengellisen kasvuni tuomaa muutosta. Armo on kirkastunut uudella tavalla, käytökseni ja puheeni eivät ole enää sellaisia kuin maailmassa eläessäni. Paavalin sanoissa ”minä elän, en enää minä” on kutkuttava ristiriita. Kuka elää minun kristillistä, hengellistä elämääni ja tuottaa minussa kasvua? Vähintään meidän on suostuttava seuraamaan Kalamoksen Apostolien Tekojen toisesta luvusta lainaamaa elämisen ohjetta – siihen ei Jumala meitä pakota, vaan meidän on sisäistettävä se ja oltava sille kuuliaisia.