Niin totta kuin Viljan vastaus onkin, niin minun on vaikea ohittaa Emilin kysymystä nopeasti. Vilja viittaa Daavidin Psalmiin 50, jossa olevan kehotuksen rukoilla ja huutaa Herran puoleen tulee olla meidän perusajatuksemme. Me tänne kirjoittavat varmasti ymmärrämme kaikki rukouksen merkityksen – kuinka hyvin rukousta edellä mainitussa Psalmissa korostanut Daavid sitten pärjäsi kiusauksissa?
Meidän on vaikea käsittää, että Jumalan mies Daavid teki huorin makaamalla avioliitossa olleen Batseban kanssa, surmautti ovelalla tavalla sotapalvelusta suorittamassa olleen Batseban aviomiehen Urian ja pyrki kaikin tavoin salaamaan kauhistuttavat syntinsä. Raamatusta löydämme pitkän listan muitakin suuria hengen miehiä, jotka kuitenkin lankesivat kiusauksissa synteihin ja kaikkein traagisinta, jotkut heistä kaikkosivat Jumalan läheisyydestä.
Mikään ei ole tässä suhteessa muuttunut. Pelkästään Suomen ”Siionista” olemme saaneet kuulla joidenkin hengellisten yhteisöjen saarnamiesten ja johtohenkilöiden törkeistä väärinkäytöksistä ja pitkään jatkuneesta räikeästä syntielämästä. Sekulaarinen iltapäivälehdistö osaa kyllä myydä tuollaisten tapausten avulla irtonumeroita ja vyöryttää samalla kaksinaamaisuuden leimaa kaikkien kristittyjen päälle. Kuinka minä pysyisin pystyssä, kun ”suuretkin” lankeilevat niin näkyvästi?
Usein lankeaminen ei ole niin näkyvää kuin Davidin tapauksessa. Alkuseurakunnan peruspilan, Pietarin lankeaminen kaksinaamaisuuteen, evankeliumin totuuden turhentamiseen ja juutalaisten mielistelyyn hätkähdyttää. Kuinka kiusaus olla juutalaisten suosiossa, sai tuossa, varmaankin rukoilevassa, miehessä niin voimakkaan vallan, että evankeliumin kirkkaus hämärtyi? Emme saa puolustella sanomalla yksinkertaisesti, että kaikkihan me lankeilemme. Mitään pakkoa ei ole langeta jokaisen kiusauksen edessä.
Paavali (1 Kor 10:13) kirjoitti:Teitä ei ole kohdannut muu kuin inhimillinen kiusaus;
ja Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne,
vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.
Itseriittoisuuteen emme saa mennä. Siitä Raamatun pyhät ja meidän aikamme arvoon arvaamattomaan nostetut hengen ihmiset ovat lankeemuksineen todisteena. Emme ole missään mielessä heitä parempia, emmekä vahvempia.
Paavali (1 Kor 10:12) kirjoitti:Sen tähden, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea.
Ajattelen vielä Daavidia – voisiko hän opettaa meille rukouksen sijasta jotain muuta? Voisiko hän opettaa jotain siitä, että vaikka kaikki lankeilevat, niin syvimpään rotkoon ei tarvitse pudota. Näyttää mahdolliselta, että Daavid suhtautui huolettomasti omaan vaellukseensa. Siellä hän makoili omahyväisesti palatsissaan, eikä ollut johtamassa rintamalla sotajoukkkojaan. Puuttuiko Daavidilta se itsekuri, joka Jumalan palvelijalle kuuluu ja sen tähden hänen veltostunut mielensä oli helposti kiusauksen vietävissä? Voisiko käydä niin, että mekin etsimme ”velttoina” kiertotietä tilanteissa, joissa olisi ihmisten edessä tuotava esille totuus tai todistettava uskostamme Herraamme? Kaikki kyllä löytävät omat pationsa, Daavid löysi omansa, mekin löydämme omat lepotuolimme, joihin voimme vetäytyä uskon taistelun käydessä kiivaaksi. Jos joudumme pilkatuksi uskomme tähden vaikkapa työpaikalla, niin vaikenemmeko jatkossa mieluummin kuin tuomme uskomme esille ja otamme riskin tulla uudelleen loukatuksi? Onko meillä riittävää itsekuria?
Paavali (1 Kor 9:24-25) kirjoitti:Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon?
Juoskaa niin kuin hän, että sen saavuttaisitte.
Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa;
he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman.
Tiedämme, että meidän tulee rohkaista toinen toistamme, että kerran olisimme Taivaallisen Isämme luona kirkkaudessa. Ei ole mitään niin tärkeää kuin sielujen pelastus. Uskallammeko sen tähden puhutella uskovaa ystäväämme, joka on selvästi lähtenyt synnin teille ja voi olla vaarassa mennä takaisin maailmaan? Teemmekö sen Jumalan Sanan tähden, aralla mielellä tiedostaen, että jokaisessa meissä on ainesta ajautua syvällekin lankeamiseen, ellemme valvo. Kuinka tärkeää olisi omistaa meistä huolta pitäviä ja rakastavia uskovia, joilta saamme tukea heikkoina hetkinä ja jotka voisivat ohjata meitä oikealle tielle, kun edessä näyttää olevan vain sumua. Ystävyys punnitaan vaikeuksissa, ja niin punnitaan uskovien yhteyden syvyyskin - saamme ylistää yhdessä Jumalaa kädet kohotettuina, mutta rakkaudellisessa yhteydessä taakkojemme yhdessä kantaminen mittaa, onko yhteys kultaakin arvokkaampaa.
Synti on kuin syöpä. Mitä kauemmin annamme sen kasvaa leikkaamatta kasvainta pois, sitä suuremmaksi se kasvaa, mitä nopeammin menemme leikkaukseen, sen parempi. Daavidilla oli mahdollisuus tunnustaa haureuden syntinsä Batseban kanssa, mutta hän torjui omantuntonsa äänen – seurauksena oli se, että ”syöpä” jatkoi kasvuaan ja seuraavana askeleena oli henkirikos.
Vanhan kansan sanonta pitää tilivälit Jumalan kanssa lyhyvinä, pätee tänäänkin. Sillä tavalla voimme säilyttää aran tunnon Jumalan Sanan edessä ja säilyttää herkän omantunnon, joka varoittaa ajoissa vaaroista. Emme saa toistaa Aadamin ja Eevan puolusteluja Jumalan edessä heidän syötyään kielletyn puun hedelmää. Olemmeko me niitä uskovia, jotka tunnustavat rohkeasti, avoimesti ja mahdollisimman pian ”minä söin, minä tein synnin.” Onko meillä arka tunto Jumalan Sanan edessä?
Johannes (1 Joh 2:1) kirjoitti:Lapsukaiseni, tämän minä kirjoitan teille, ettette syntiä tekisi;
mutta jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä,
Jeesus Kristus, joka on vanhurskas.
Ja hän on meidän syntiemme sovitus;
eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.
Jesaja (66:2) kirjoitti:Minun käteni on kaikki nämä tehnyt, ja niin ovat kaikki nämä syntyneet, sanoo Herra.
Mutta minä katson sen puoleen, joka on nöyrä,
jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä.