Raamattu on Jumalan omasivu

Olet varmaan kuullut, kuinka jotakuta ihmistä kuvaillaan 'jaloksi' joko tekojensa tai luonteensa perusteella. Myönteinen palaute itsessään voikin olla tervetullutta, ainakin silloin tällöin, mutta kehuminen adjektiiveilla hakee perusteita: jalostuuko ihminen eläessään, vai jylläävätkö lihan alkeisvoimat pinnan alla vain tullakseen ilmi osuvalla hetkellä?

Ajattelin tuossa viimeaikaisten miettimisten pyörteissä, kuinka sielunvihollinen sysää vastuun ihmiselle syyttäessään, syyllistäessään ja muistuttaessaan elämän epäonnistumisista, pettymyksistä, valinnoista, tekemättä jättämisistä ja mistä ikinä keksiikään. Kyse on usein herkistyneestä yliminästä, joka ei ole sinut kantajansa kanssa, vaan innostuu kuormasta yksin. Siksikin Jeesuksen tarvitsi tulla ihmiseksi, että Jumala koodaisi langenneen ihmisen uudelleen. Siinä, missä tämän ajallisen elämän murhe nousee vuoren korkuiseksi, ihminen saakin kuulla 'kaikkien murheiden heittämisestä Hänen päällensä, joka pitää huolen'.

Kristittyjen Jumala eroaa muiden uskontojen 'jumalista' juurikin huolenpidon ja rakkauden vuoksi. Kaikki, mikä liittyy sinuun, liittyy Häneen. Kaikki, mikä satuttaa sinua, satuttaa Häntä. Hän ei jättänyt vastuullesi taistella yksin 'pahan palavia nuolia' vastaan, vaan Hän antoi syntyä oman Poikansa ihmiseksi, 'joka tietää, mitä ihmisessä on'.

Kun tapaan ns. hyvän ihmisen, tulee usein mieleeni Jeesuksen sanat 'ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala yksin'.

Eli ainakaan ei ole kysymys lihanjalostuksesta.
Uskontokaan (religio) ei jalosta, siis laki ei siihen pysty.

Mutta armo Jeesuksessa Kristuksessa saa ihmeitä aikaan.
Ja silloin Raamattu taitaa todellakin antaa tuollaisenkin adjektiivin meille.
Armo voi vahvistaa meitä niin, että me voimme olla jaloja Kristuksen sotilaita.

Paavali (2 Tim 2:1-3) kirjoitti:Vahvistu siis, poikani, siinä armossa,
joka on Kristuksessa Jeesuksessa.
Ja minkä olet kuullut minulta ja minkä monet ovat todistaneet,
usko se luotettaville miehille, jotka sitten ovat soveliaita muitakin opettamaan.
Kärsi vaivaa niinkuin ainakin jalo Kristuksen Jeesuksen sotamies.

(kalos = hyvä, sovelias, kaunis, jalo)

Paavali jatkaa puhuen astioista.
Meistä voi tulla astioita jaloa käyttöä varten. Mutta miten.

Paavali (2 Tim 2:20) kirjoitti:Mutta suuressa talossa ei ole ainoastaan kulta- ja hopea-astioita,
vaan myös puu- ja saviastioita,
ja toiset ovat jaloa, toiset halpaa käyttöä varten.
Jos nyt joku puhdistaa itsensä tämänkaltaisista,
tulee hänestä astia jaloa käyttöä varten,
pyhitetty, isännälleen hyödyllinen,
kaikkiin hyviin tekoihin valmis.

(time = arvo, kunnia)

Sitten Raamatusta löytyy mielenkiintoinen vertailu,
jossa verrataan Tessalonikan ja Berean juutalaisia keskenään.

Luukas (Ap.t 17:11) kirjoitti:Nämä olivat jalompia kuin Tessalonikan juutalaiset;
he ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti
ja tutkivat joka päivä kirjoituksia, oliko asia niin.

(eugenes = jalosukuinen, jalo)

Eli kaikki alkaa siitä, että otamme Sanan vastaan.
Sitten kasvamme ja vahvistumme armossa.
Ja meistä voi tulla astia jaloa käyttöä varten.

Esimerkiksi seurakunnan kaitsijan virka
on Sanan mukaan jalo virka.

Ja Paavali luettelee ominaisuuksia,
jotka seurakunnan kaitsijan tulisi täyttää:

raitis, maltillinen, säädyllinen

Ja sitten Paavali luettelee ominaisuuksia,
joita ei seurakunnan kaitsijalla saisi olla.

ei juomari, ei tappelija ...

Aika hämmentävät luettelot,
kun koko ajan kuitenkin puhutaan uskovista ihmisistä.
Ai niin.

Armosta te olette pelastetut

witness kirjoitti:Kun tapaan ns. hyvän ihmisen, tulee usein mieleeni Jeesuksen sanat 'ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala yksin'.

Lopussa kaikki kärjistyy. Tätä mieltä on Raamattu ihmisen "jaloudesta" lopunaikana (ja miksei kaikkinakin aikoina):

Johannes (Ilm. 22:11) kirjoitti: Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä,
ja joka on saastainen, saastukoon edelleen,
ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta,
ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen.

Ihminen voi tämän mukaan olla korkeintaan vanhurskas, mistä siitäkin kaikki kunnia ja kiitos kuuluu Jumalalle. Pyhä tarkoittaa mielestäni maailmasta erotettua eikä mitään ominaisuutta ihmisessä.

Ehkä tuo lainaamasi kohta (Ilm 22:11)
todellakin liittyy lopunaikaan.

Daniel (12:9) kirjoitti:Mene, Daniel,
sillä ne sanat pysyvät lukittuina ja sinetöityinä lopun aikaan asti.
Monet puhdistetaan, kirkastetaan ja koetellaan,
mutta jumalattomat pysyvät jumalattomina,
eikä yksikään jumalaton ymmärrä tätä, mutta taidolliset ymmärtävät.

Itselläni tuli mieleen ns. puutarjasanastosta sana: "kouliminen" ja ajattelisin,
että jos ja kun Jumalan lapsella on oikea mieli ja hän on valmis taipumaan
Jumala työpöydälle, niin tapahtuu juurikin se, mistä Kalamos tuossa edellä
kirjoittaa, että savi- ja puuastiasta voi todellakin "kouliintua" astia jaloa
käyttöä varten.

Toinen puutarhasanastoon kuuluva sana on "karsiminen" ja kuten tiedämme,
jollei esim. omenapuita karsita säännöllisesti, niiden villiintyminen tapahtuu
yllättävänkin nopeasti ja tuo villiintyminen ei tapahdu vain oksiston
lisääntymisenä, vaan samanaikaisesti hedelmästä tulee niin kitkerä ja hapan,
että se muuttuu täysin syöntikelvottomaksi, mutta karsimalla puu saadaan
tuottamaan jalon omenapuun makeaa hedelmää.

Eli voisiko Kristuksen mielenmukaisuuden lisääntymistä kutsua jopa ihmisen
"jalostumiseksi"?

vilja kirjoitti:Eli voisiko Kristuksen mielenmukaisuuden lisääntymistä kutsua jopa ihmisen "jalostumiseksi"?

Mielestäni voi jalostua ja karsiutua ulkonaisesti. Seurakunnassa voi näyttää hyvinkin jalolta ja hyvältä, kulkien kysellen kuulumisia ja rukoillen kaikkien puolesta, siunaten ja auttaen. Eikä se ole huono asia.

Mutta se sisäinen maailma, ajatukset, asenteet, reaktiot? Jaksaako kaikkia rakastaa?

Paavali (Room. 8:37 ) kirjoitti:Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.

Ehkä voi sanoa että joku on jalo, koska sanotaan niinkin, että opetuslapset kulkivat paikkakunnilla ja paransivat. Kaikki uskovat ymmärtävät, että Jeesus paransi heidän kauttansa, eikä opetuslapsilla itsessään ollut parantamisvoimaa. Samoin sen mukaan Jeesus meissä on jalo, emme ole jaloja itsessämme.

Ainakaan minä en tunne itseäni yhtään jaloksi, vaikka on uskon vuosiakin takana, pikemminkin päinvastoin. Tarvitsen aina vain enemmän uskoa ja armoa.

Juurikin noin, Magda-sisko!

Joku onkin sanonut, että meidän uskomme todellinen laita paljastuu
vasta siellä arkielämän kuvioissa ja ellei siellä löydy sitä Kristuksen
mielenlaatua, missä sitä sitten löytyy.

Olen itse sanonut usein myöskin toisinpäin, eli ellei minun Jumalani ole Jumala,
joka kanssani nimeomaan siellä arjen keskellä, en tarvitsisi Jumalaa ollenkaan,
sillä siellä se yhteys Häneen tulee parhaiten koetelluksi ja voin sanoa, että juuri
niiden perusteella tiedän, että minun Jumalani elää ja Hän on se, joka viimeisenä
seisoo multien päällä.

Vielä tuosta jaloudesta:

Voin tunnustaa ihan samoin, että eipä sitä jaloutta meikäläisestäkään
löydy, mutta olen kyllä tavannut niitäkin ihmisiä matkallani, joista olen
voinut sanoa, että heistä heijastuu oikea mieli ja todella jalo sydän.

Mutta kyllähän se on niinkin, että nämä ihmiset löytyvät useimmiten
sieltä kipujen ja kärsimysten laaksoista ja kaikkein mielenkiintoisinta
on se, että he siitä huolimatta ylistävät siellä Jumalaa.

Eli kärsimysten tuletkaan eivät ole päässeet sammuttamaan heistä pois
kiitosta ja ylistystä Jumalalle siitä, että "Uskovan tie kirkastuu
kirkastumistaan..." ja sitä taphtuu silloinkin, vaikka olosuhteet näyttävät
perin synkiltä ja ankeilta.

vilja kirjoitti:Vielä tuosta jaloudesta:

Voin tunnustaa ihan samoin, että eipä sitä jaloutta meikäläisestäkään
löydy, mutta olen kyllä tavannut niitäkin ihmisiä matkallani, joista olen
voinut sanoa, että heistä heijastuu oikea mieli ja todella jalo sydän.

Mutta kyllähän se on niinkin, että nämä ihmiset löytyvät useimmiten
sieltä kipujen ja kärsimysten laaksoista ja kaikkein mielenkiintoisinta
on se, että he siitä huolimatta ylistävät siellä Jumalaa.

Eli kärsimysten tuletkaan eivät ole päässeet sammuttamaan heistä pois
kiitosta ja ylistystä Jumalalle siitä, että "Uskovan tie kirkastuu
kirkastumistaan..." ja sitä taphtuu silloinkin, vaikka olosuhteet näyttävät
perin synkiltä ja ankeilta.

Ehkä olen vanha äkkiväärä pessimisti, joka ei usko ihmisen hyvyyteen ja joka peilaa asioita vain itsensä kautta.

Tosiaankin, voi olla piilossa olevia helmiä, jotka itkevät maailman pahuutta eivätkä ymmärrä sitä. Heistä jos kestään voi sanoa, että he ovat isänmaattomia tässä maailmassa, aivan kuin heitettyinä vahingossa tänne.

En ole tavannut yhtään sellaista, mutta se ei todista vielä mitään.

Ja minä taas ehkä liian sinisilmäinen idealisti, joka aina oletan
ja pidän itsestään selvänä, että kyllä heitä on.

Toki tällaisella asenteella joutuu välillä syvästikin pettymään, ei vain ja
ainoastaan itseensä, vaan välillä ja joskus muihinkin, mutta edelleen
yritän pitää kiinni siitä periaatteesta, että uskon hyvää ihan jokaisesta
niin kauan, kuin ihminen omilla toimillaan jotain muuta osoittaa
olevansa.