Jumalan katuminen - luotuansa ihmisen?

[Natanael]

Helposti me ajattelemme hyvin inhimillisesti, että Jumala katuisi aivan kuten me ihmisetkin. Me päätämme tehdä jotain, josta toivomme koituvan meille tai läheisille jotain hyvää, mutta lopputulos on lähes katastrofaalinen ja seuraukset tuottavat meille mielipahaa. Me kadumme, mitä tuli tehtyä. Kalamos toi jo esille sanan alkumerkityksestä sen, että kysymys ei ole Jumalan katumuksesta meidän yleisesti käyttämässämme merkityksessä vaan enemmänkin ihmisten syntien tuottamasta murheesta. Raamattu vahvistaa tämän. Jumala ei tee mitään harkitsematonta tai tyhmää, mitä pitäisi jälkikäteen katua.

Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valhettelisi,
eikä ihmislapsi, että hän katuisi.
Sanoisiko hän jotakin eikä sitä tekisi, puhuisiko jotakin eikä sitä täyttäisi?

Jumala mm. rakastaa, vihaa ja murehtii – Hän on tunteva Jumala. Murehtiessaan luomansa ihmisen lankeemusta syntiin, Jumala murheessaan myös oli valmis ns. ”toisenlaisiin toimenpiteisiin” tilanteen korjaamiseksi. Jumala ei ryve koskaan meille niin tutussa itsesäälissä. Tässäkin suhteessa Jumala on aivan toisenlainen kuin me. Hänellä on valta toimia.
Eikä korjausliike ollut mikä tahansa, vaan Hänen ainokaisen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, lähettäminen tänne maan päälle sovittamaan meidän syntimme. Emme saata käsittää, mitä tuskaa Jumalan murehtimiseen liittyikään, koska Hän tiesi tarkkaan, millaisen uhrauksen Hän joutuu tekemään. Jumalan murehtiminen ei ole impulsiivista eikä se ole kulloisestakin tunnetilasta riippuvaista, niin kuin meidän kokemamme katumiseen liittyvä murhe.
Jumalassa on ikuista rakkautta ja samalla Hänessä on myös murhetta kaikkea näkemäänsä synnin seurauksia katsoessaan. Murhe nousee Jumalan pyhästä ja ikuisesta olemuksesta, joka on täynnä rakkautta. Meidän uskottomuutemme tuottaa Jumalalle murhetta, mutta Hän ei voi olla synnin edessä toimeton ja kieltää sillä tavalla oma, syvä olemuksensa ja kaikkivaltiutensa.

jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena;
sillä itseänsä kieltää hän ei saata.

Jumala murehti ihmisen langennutta tilaa hyvin syvästi, koska Hän rakastaa meitä. Jo tässä ajassa Jumala tahtoo iloita Hänen omista lapsistaan. Kuinka heikko, kuinka lankeileva ja kuinka paljon Jumalalle murhetta tuottava ihmiskunta on kaikkina aikoina ollutkaan! Toistuvasti Raamattu kuvaa, kuinka tämä tapahtui ja kuinka vakavasta asiasta oli kysymys. Jumalan murheeseen liittyy pyhää vihaa syntiä kohtaan. Ilman parannusta vaeltavan ihmisen tie ei ole enää siunausten tie.

Kuinka usein he niskoittelivat häntä vastaan korvessa
ja murehduttivat hänen mielensä erämaassa!
Ja yhä edelleen he kiusasivat Jumalaa ja vihoittivat Israelin Pyhän.

Mutta he niskoittelivat ja saattoivat murheelliseksi hänen Pyhän Henkensä;
ja niin hän muuttui heidän viholliseksensa, hän itse soti heitä vastaan.

Valitettavasti myös me uskovat saatamme tuottaa Taivaalliselle Isällemme murhetta aivan kuten hänen luomansa ihmiset kauan sitten Nooan aikoina.

Älkääkä saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä,
joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka.

Murehdimmeko me toisten ihmisten hädän, toivottomuuden, ahdistusten ja vaikeuksien edessä? Saako se meidät toimimaan voidaksemme edes jonkin verran huojentaa lähimmäistemme taakkoja ja mahdollisesti tuoda vähän iloa heille? Voimme vain rukoilla Jumalaa, että näkisimme ympärillämme olevaa hätää voidaksemme tehdä jotain helpottaaksemme ihmisten elämää – se on Jumalan tahto meihin nähden. Olisiko meillä jotain sellaista, jossa voisimme tehdä korjausliikkeen jotain uutta ja parempaa kohti?
Jumala vihaa syntiä, murehtii sen seurauksia ja toimii korjatakseen kaiken. Jumalan murhe voi muuttua myös jo tässä ajassa. Jumala iloitsee siitä, kun syntinen katuu ja tekee parannuksen. Toisin kuin meillä, Jumalan kokemaan murheeseen ei koskaan liity voimattomuuden tunnetta. Hänellä on valta muuttaa tilanteita ja olosuhteita sekä siunata Hänen puoleensa kääntyviä ja varjella kaikelta pahan seurauksilta.

Kun Jumala näki heidän tekonsa, että he kääntyivät pois pahalta tieltänsä,
niin Jumala katui sitä pahaa, minkä hän oli sanonut tekevänsä heille, eikä tehnyt sitä.