Raamattu on Jumalan omasivu

Kun kaiken toivosi laitat Häneen, olet homppeli tämän maailman silmissä. Vastuutonkin, tai uskonasiat aivan liian tosissaan ottava. Ja toisaalta, kuinka äkkiä tämän maailman meno täyttää niin mielen kuin kalenterin, että vain hetken siivu jää Jumalan eteen hiljentymiselle. Ei jääkään, vaan se hetki on otettava.

Vaikka olisit menettänyt kaiken, toivosi Jumalan apuun voi olla pieni, lähes olematon. Miksi? Vain siksi, ettet vielä ole tarvinnut Hänen puuttumistaan peliin tai janoat Häntä välikädeksi, hetken toimijaksi.

Toivon olemukseen kuuluu, että se on ilmeistä uskon kautta. 'Toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo' (Room. 8:24)

Voisin pysähtyä hetkeksi ja kysyä, mitä Jumala toivoo minulta, tänään.

Toivottavasti en latista tätä ketjua,
vaikka kiinnitän nyt huomion vain yhteen detaljiin viitejakeessasi.

Paavali (Room 8:24) kirjoitti:Sillä toivossa me olemme pelastetut,
mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo;
kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee?

Siis olemmeko me pelastetut vai emme.
Kyllä me olemme - ja yksin armosta.

Paavali (Ef 2:8) kirjoitti:Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta
- se on Jumalan lahja -
ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.

Siis olemme armosta pelastetut.
Olemme syntyneet uudesti ylhäältä Hengestä.
Olemme Jumalan lapsia - Jumalan, joka on Henki.
Meidän henkemme elää jo iankaikkistä elämää,
mutta ruumiimme lunastus odottaa vielä täytäntöönpanoaan.
Me olemme vielä kuolevaisessa ruumiissa,
ja niin meitä odottaa ylösnousemuksen toivo.
Paavali ilmaisee sen muun muassa näin:

Luukas (Ap.t 24:15) kirjoitti:pidän sen toivon Jumalaan, että on oleva ylösnousemus

Ja tästä toivosta eli ruumiin lunastuksesta on kysymys
myös esille ottamassasi Roomalaiskirjeen katkelmassa
kuten käy ilmi tuota viitejaettasi edeltävästä lauseesta:

Paavali (Room 8:23) kirjoitti:huokaamme sisimmässämme,
odottaen lapseksi-ottamista,
meidän ruumiimme lunastusta.

Kun nuorempana olin opiskelemassa hoitotieteen alkeita, meillä oli tutorina henkilö, joka teki oman lopputyönsä 'toivosta'. Muistan silloin ensi kertaa pysähtyneeni aiheen äärellä.

Muistan kuunnelleeni haltioituneena, kuinka ko. henkilö kertoi haastatelleensa parantumattoman sairauden diagnoosin saaneita, miten he kokevat toivon.

Ajattelen, ettei ole olemassa kevyttä toivoa, vaan vahva ja luja toivo - 'toivon ankkuri'.

Viime kesänä ollessamme kalassa testasimme uutta kevyttä ankkuria soutuveneelle. Tyynellä se pitikin veneemme paikallaan, mutta palatessamme tuuli olikin yltynyt. Pysähtyessämme vielä kalastamaan veneemme ei ainoastaan liikkunut, vaan myös siirtyi.

Kommentaarissaan Coffman puhuu toivon ankkurista (Hebr. 6:19) 'stabilisoijana' ja (laivan) 'suojelijana', jossa toisessa päässä, kuin näkymättömässä maailmassa, on itse Kristus, joka on yhteydessä seurakuntaansa vahvalla rakkauden 'köydellä'.

http://www.studylight.org/commentaries/ ... bk=57&ch=6