Raamattu on Jumalan omasivu

Ehkäpä kyseessä on kovinkin tuttu aihepiiri vuosien/vuosikymmenten takaa, johon on itse syyllistynyt ja jota on itse saanut osakseen - jos ei niinkään arviointina, niin arvosteluna.

Millainen oikeus meillä on lähimmäisiimme? Onko aina kyse ohjauksesta, varoittamisesta tai kehottamisesta, kun tulemme ns. iholle?

Pari satunnaista kertaa olen juurikin sunnuntai-iltaisin kurkannut tv7:aa ja jäänyt hetkeksi katselemaan. Molemmilla kerroilla tulin kovin siunatuksi: evankeliumi kävi kohti ja rukouksen rauha oli niin konkreettista. Muistelen ajatelleeni, että hyvä, kun tämä tapahtui omassa olohuoneessa, niin siihen ei kukaan ’päässyt käsiksi’: oliko liian kuivaa tai liian elävää, oliko puhdasta Sanaa vai oliko henki oikea.

Edelleen olen sitä mieltä, kun ihminen elää parannuksen hengessä eikä valikoi puhujia, voi Jumala käyttää ketä vain oman tahtonsa mukaan - siis myös heitä, jotka eivät ole omalla suosikkilistalla.

Jumala Sinua siunatkoon!

Esimerkiksi mitä armolahjoihin tulee,
niin jostain syystä
Jumala antaa niitä erityisesti sellaisille,
joille minä en antaisi langan pätkääkään.
Mutta minäpä en ole ketään rikkaaksi tehnytkään.

Ja jostain syystä
Hän pisti arvoisat opetuslapsensa keräämään maasta toisten tiputtamia murusia.

kalamos kirjoitti:Esimerkiksi mitä armolahjoihin tulee,
niin jostain syystä
Jumala antaa niitä erityisesti sellaisille,
joille minä en antaisi langan pätkääkään.

Näinpä, kunnes havaitsin, että sittenhän minäkin olen arvollinen niitä saamaan.

Ymmärsin tämän keskustelun
otsikon ja avauksen niin,
että meidän ei pitäisi arvioida
saatikka arvostella toisia uskovia.

Mutta kuten tuli tunnustettua,
niin minä en rohkenisi toimia
niinkuin Jumala toimii.

Hän on jättänyt
evankeliumin julistamisen ihmisten varaan.

Hän asettaa kieltäjänsä
ruokkimaan lampaitaan.

Hän tyrmää suuren ja hirmuisen vainoojansa,
mutta lähettää pelokkaan uskovan ihmisen
johdattamaan tuon tyrmätyn sisälle uskonelämään.

Ed kirjoitti:”….. jos ei niinkään arviointina, niin arvosteluna. Millainen oikeus meillä on lähimmäisiimme? Onko aina kyse ohjauksesta, varoittamisesta tai kehottamisesta, kun tulemme ns. iholle?”

Edin viestissä tehdään tärkeä pesäero kahden eri käsitteen välillä: arvioimisen ja arvostelun.
Meidän uskovien ei tulisi olla lainkaan arvosteluhenkisiä, ylikriittisiä ja omasta tietoviisaudestamme niin kovin varmoja. Tuo Edin käyttämä sanapari ”iholle tuleminen” kuulostaa minun korvissani juuri vääränlaiselta menettelytavalta, henkiseltä väkivallalta. Arvosteleminen voi olla monille mieluista ja se saatetaan tehdä kärkkäästi ja hyökkäävään sävyyn.

Arvioiminen on toista maata, sillä arvioimiseen Jumala meitä monin paikoin Sanassa kehottaa. Se on tehtävä Jumalan Sanalla ja Pyhän Hengen antamalla viisaudella – muutenhan emme osaisi lainkaan torjua moninaisia harhaoppeja ja valheellisten julistajien vääriä sanomia.

Oikeanlainen arvioiminen ei ole koskaan mieluisaa. Jos arvioija ei koe rakkautta ja tee arviota murtuneella sydämellä, on parempi, että hän pitää suunsa kiinni.

Paavali (1 Kor 13:1) kirjoitti:Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä,
mutta minulla ei olisi rakkautta,
olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.

Uusi Testamentti varoittaa meitä harhoista jatkuvasti – ainoa kirja, jossa harhoista ei varoiteta lainkaan, on kirje Filemonille. Kun varoittajana on myös Herramme ja Vapahtajamme vuorisaarnan suurenmoisessa julistuksessaan, niin asiaan on syytä suhtautua vakavasti. Tuossa mahtavassa saarnassahan Jeesus kehottaa meitä uskovia varomaan valheellisia julistajia.

Korkealle jalustalle ei ketään julistajaa pidä asettaa. Korintissa seurakunnan suosioon ja julistamaan oli päässyt ihmisiä, joita Jumala ei ollut lähettänyt. Paavali rakasti Korintin seurakuntalaisia ja oli sydänjuuriaan myuöten huolissaan syntyneestä tilanteesta.

Paavali (2 Kor 11:15) kirjoitti:Ei ole siis paljon,
jos hänen palvelijansakin tekeytyvät vanhurskauden palvelijoiksi,
mutta heidän loppunsa on oleva heidän tekojensa mukainen.

Raamattu puhuu monin paikoin vaikeista lopun ajoista, jolloin kaikenlaiset opintuulet viskelevät ihmisiä. Vaikka Pyhä Henki auttaa meitä ymmärtämään ja erottamaan, niin ihminen itse joutuu näkemään vaivaa: oppimaan ja opiskelemaan asioita, ottamaan selvää. Asioiden pohtiminen ja selvän ottaminen ei aina ole mukavaa eikä helppoakaan - etenkään, kun seurakunnissakaan ei siihen kovin innostuneesti auteta eikä kannusteta. Pahimmillaan vilpitön, rakkaudellinen ja murhemieltä kantava arvioija joutuu muiden hyökkäysten kohteeksi.
Jumala on luonut ihmisen kokonaisuuden jossa fyysinen, henkinen eli sielullinen ja hengellinen puoli toimivat yhdessä. Jumala on luonut meille ymmärryksen, jota myös järjeksi kutsutaan ja sitä tulisi käyttää Pyhän Hengen ohjauksessa arvioimaan kaikkea ja etenkin hengellisiä asioita. Vaikka arvioiminen on tehtävä aralla mielellä, niin sitä ei tule pelätä tai kaihtaa. Ei Jumala ole lukuisia kehotuksia arvioimiseen pelkästään huvin vuoksi antanut.

Raamatullisessa kontekstissa profeetta tarkoittaa pääasiassa Raamatun Sanan opettajaa ja julistajaa.

Johannes (1 Joh 4:1) kirjoitti:Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko,
vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta;
sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan.

Paavali (1 Tess 5:21) kirjoitti:mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on.

Olen joskus ollut kateellinen mm. toisen armolahjasta, vaikka ’mitä se minuun koskee’. Ja kysehän on työkalusta. Siihen voisi päteä se Sanan kohta, jossa palvelijoille annettiin kykynsä mukaan leivisköitä asioitavaksi.

Eräs uskova ystäväni totesi kerran saaneen sanan pyytäessään armolahjaa rukouksessa ’asioi entisillä’.

On se armoa, kun meille tässä ajassa uskotaan käytettäväksi (ei säilytettäväksi) jotakin taivaallisista - armolahjathan ovat tätä aikaa varten. Ja rakkaus on se ’parempi tie’, joka hyödyttää eikä eksytä.

Arvioinnissa on paikallaan aina myös itsearviointi: Mikä on minun sydämeni tila?

Yksi lahja yksin armosta
on toinen uskova.
Tarkoitan työtoveria.

Markus (6-7) kirjoitti:Ja hän kutsui tykönsä ne kaksitoista
ja alkoi lähettää heitä kaksittain

Ja kun tällainen kaksikko on syntynyt,
niin vihollisen ensisijainen tehtävä
on estää yhteistyö.

Ja niin vihollinen
esimerkiksi onnistui tuhoamaan sen työn,
joka oli alkanut näin:

Luukas (Ap.t 13:2) kirjoitti:Pyhä Henki sanoi:
"Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus
siihen työhön,
johon minä olen heidät kutsunut".

Ja tuon työyhteyden tuhoutuminen käynnistyi siitä,
kun Paavali alkoi arvioida Markusta.

Uskovat tekevät samaa arviointia nykyisinkin.

Niin, tekevät kyllä, kun
ensimmäinen usko ja ensimmäinen Rakkaus
on taakse jäänyt.

Johannes (Ilm 2:4) kirjoitti:Mutta se minulla on sinua vastaan,
että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi.

Paavali (1 Tim 5:12) kirjoitti:koska ovat ensimmäisen uskonsa hyljänneet

Kun Rakkaus Kristukseen
jää pois,
me emme enää pala Hänelle.

Saatamme kyllä touhuta vaikka mitä,
mutta mitä teemmekin,
niin emme ole enää maailman valkeus,
niinkuin meidän pitäisi olla.

Levitämmekin Valon sijasta pimeyttä.
Vihaamme kaikkea ja kaikkia.
Olemme raatelevaisia susia,
jotka eivät lampaita säästä.

Kun sen sijaan meidän pitäisi olla
Kaikkiriittävän Jumalan (El Shaddai) kuvia,
kuin lapsiaan hoitavia ja imettäviä äitejä.

Paavali (1 Tess 2:7) kirjoitti:me olimme lempeät teidän keskuudessanne,
niinkuin imettävä äiti, joka vaalii lapsiansa

Kalamos kirjoitti:”Luukas (Ap.t 13:2) kirjoitti: Pyhä Henki sanoi: "Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus siihen työhön, johon minä olen heidät kutsunut". Ja tuon työyhteyden tuhoutuminen käynnistyi siitä, kun Paavali alkoi arvioida Markusta.”

Apostolien teoista näemme, että Paavali ja Barnabas tekivät hyvän tovin työtä yhdessä, juuri sitä työtä, johon Pyhä Henki oli heidät kutsunut. Ensin he menivät Seulekiaan ja purjehtivat sieltä edelleen Kyproon ja tulivat Salamiiseen. Sieltä matka jatkui edelleen Pafoon, edelleen Pergeen ja Ikonioniin. Apostoli Paavali ja Barnabas saavat matkakumppanikseen jerusalemilaisen Johannes Markuksen, joka seuraa heitä Kreikkaan. Pergessä Markus kuitenkin eroaa heistä ja palaa Jerusalemiin. Tämä Markus aiheutti myöhemmin Paavalin ja Barnabaan kesken erimielisyyttä, jota yritän tässä hieman selvittää.

Näin Raamattu selittää eroon johtanutta tilannetta:

Luukas (Apt.15:37-38) kirjoitti:”Niin Barnabas tahtoi ottaa mukaan Johanneksenkin, jota kutsuttiin Markukseksi. Mutta Paavali katsoi oikeaksi olla ottamatta häntä mukaan, koska hän oli luopunut heistä Pamfyliassa, eikä ollut heidän kanssaan lähtenyt työhön”.

Alkuperäinen Paavalin ajatus oli kulkea kahdestaan Barnabaan kanssa samaa reittiä, mitä pitkin he olivat tulleetkin. Paavali totesi Barnabaalle, että ”Lähtekäämme takaisin kaikkiin niihin kaupunkeihin joissa olemme julistaneet Herran sanaa katsomaan veljiä, miten heidän on”. Paavali varmaankin yllättyi siitä, että Barnabas halusi välttämättä ottaa mukaan myös Markuksen. Tämä Barnabaan voimakas tahdon ilmaisu oli ensi askel tilanteen kärjistymiseen.

Millaiset uudet työparit erimielisyyden jälkeen sitten syntyivät? Barnabaalla oli rohkaisemisen armolahja, ja Markus sai seurakseen miehen, joka saattoi rohkaista häntä jatkamaan evankelioimistyötä aikaisemman epäonnistumisensa jälkeen. Tämä kaksikko sopi hyvin tälle paluureitin ”rohkaisumatkalle”.
Paavali oli sen sijaan evankelista ja apostolina uusien seurakuntien perustaja.

Paavali valitsi kokeneemman Silaan, josta Paavalilla oli ennestään hyviä kokemuksia ja johon hän luotti. Silaan kanssa Paavalin työnäky saattoi paremmin toteutua. Saammekin lukea, kuinka Jumala teki ihmeitä ja evankeliumi meni ihmeellisellä tavalla näiden kahden miehen toimesta eteenpäin.
Markushan oli seurannut Paavalia ja Barnabasta ensimmäiselle lähetysmatkalle mutta kääntynyt sitten kotiin Pamfyliasta juuri kun häntä olisi eniten tarvittu. Pettymys oli jäänyt Paavalin mieleen.

Inhimilliset tekijätkin olivat mukana. Markus ja Barnabas olivat hyvin läheisiä sukulaisia, sillä Markus oli Barnabaan serkku Kol.4:10a ”Teille lähettää tervehdyksen Aristarkus, minun vankitoverini, ja Markus, Barnabaan serkku…”. Barnabas ymmärsi nuorta, sukulaispoikaansa haluten antaa tälle uuden mahdollisuuden. Mieltymys sukulaispoikaan saattoi olla Barnabaan ehdottoman vaatimuksen takana.

Barnabas ja Markus purjehtivat Kyproon, Barnabaan kotisaarelle. Sinnehän ensimmäinenkin lähetysmatka oli aluksi suuntautunut. Ehkäpä sinne syntyneissä seurakunnissa oli joitakin Barnabaan ja Johannes Markuksen sukulaisiakin. Heitä kaikkia Barnabas tahtoi tavata ja vahvistaa uskossa. On tietysti oikein osoittaa rakkautta omaisia kohtaan pitämällä huolta heidän sieluistaan. Barnabaan rohkaisut ja sukulaisten turvallinen seura saattoivat sopia tässä vaiheessa Markukselle mitä parhaiten.