Opetusta ja avoimuutta

[Natanael]

Vilkaisin blogeja ja huomasin, että vain nimim. Wittness on tämän vuoden aikana laittanut blogimerkinnän. Luin tänään siis blogeja ja huomasin yhden kirjoittajan viestissä minut yllättänyttä avoimuutta.

Olen naimisissa ei-uskovan miehen kanssa, joka uskoo evoluutioon ja jolle Jeesus on satuolento. Hän on kuitenkin ainoa ihminen, joka ymmärtää ja rakastaa minua sellaisena kuin olen.

Kokemukseni mukaan uskovat, tunnustavat kristityt, ovat keskimäärin paljon sulkeutuneempia kuin ns. maailman ihmiset. Ennen uskoontuloani minulla oli tunnetasossa mitä ihanimpia ystäviä, jotka jakoivat tunteita, ilojaan ja ahdistuksiaan ja juuri tämä jakaminen teki meistä läheisiä ystäviä. Tultuani uskoon kohtaan valitettavasti hyvin harvoin tunnetasossa avoimen lämpimiä uskonveljiä ja –sisaria. Syitä on varmaan hyvin monia, tässä muutama arveluni. Ensiksikin moni torjuu ennen kaikkea ahdistuksen ja masennuksen ajatuksia, koska Sanahan sanoo ”älkää mistään murehtiko” ja meidänhän tulee ”iloita Herrassa”. Toinen syy voi olla se, että avoimesti ajatuksensa ilmaisevaa saatetaan nopeasti ”oikaista” Raamatun Sanalla. Mahdollisesti monelle Witnessin blogimerkinnän lukijalle nousee mieleen, että ei valo ja pimeys, uskova ja uskosta osaton voi kokea voimakasta ymmärrystä ja rakkautta keskenään.

Siitä on jo aikaa, mutta muutettuani kerran uudelle paikkakunnalle eräs uskova tuli kaupassa kysymään minulta, mitä minulle kuuluu. Kerroin hänelle, että tunnen itseni yksinäiseksi, kun en tunne täällä ketään. Tähän uskova sanoi iloisella äänellä: ”Mitäs sellaisesta, kun vain ollaan Taivastiellä!”. Ajattelin jälkeenpäin, että olisi pitänyt lisätä, että miksi sitten kysyit kuulumisiani, jos sillä ei sinulle ole kuitenkaan mitään merkitystä. Muutama vuosi sitten eräällä uskonystävällä oli hyvin vaikeaa, niin vaikeaa, että hän joutui turvautumaan mielialalääkkeisiin. Kysyin häneltä, että miten hän on viime aikoina jaksellut. Tähän hän: ”Herra on ollut hyvä!”; niinpä, mutta en kysynyt häneltä, onko Herra hyvä, vaan miten hän on jaksellut. Oliko todellisesta tilanteesta puhuminen vaikeaa osittain siksi, että silloin puhuja olisi tuonut mielestään julki sen, ettei hän uskovana ihmisenä ole Herrassa väkevä tai jokin hänessä estäisi Jumalan eheyttävää työtä ja hoitoa? Ilosta ja rauhasta voidaan uskovien kesken puhua, mutta ei kai sentään masennuksen mahdollisesta todellisuudesta.

Luin tänään uskovan gospelmuusikko Tommi Kaleniuksen tilityksestä tuoreesta avioerostaan. Aihe on äärimmäisen kipeä, erityisesti Jeesuksen seuraajalle. Voiko siitä millään tavalla puhua ja jakaa sydämensä taakkaa kenellekään uskovalle? Jumalahan siunaa avioliittoa, eronneen on täytynyt luisua kaidalta tieltä laveammalle väylälle. Voiko uskova saada mistään tukea, kun kaikki romahtaa? Ennen kuin voimme edes jotenkin sisäistää toisen ihmisen elämän tragedioita, meidän tulee kuunnella ja ottaa vastaan, mitä todellisesti on tapahtunut. Oli tapahtuma sitten meidän mielestämme kuinka vaikea tahansa sellaisenaan hyväksyttäväksi. On tietenkin selvää, ettemme sielunhoidollisissa keskusteluissakaan saa luopua Jumalan Sanan totuuksista ja miedontaa Sanaa sillä perusteella, ettemme vain toista lisää loukkaisi. Totuudessa pysyminen ei tarkoita sitä, että sanomme kaikki ajatuksemme; totuuden jakamisessa on oltava mukana rakkaus.

Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa.

Mitä tulee Wittnessin kertomaan, niin avioliitto on lopulta tarkoitettu tätä ajallista aikaa varten. Jeesus tuo esille, ettei Taivaassa ole avioliittoa. Uskon Wittnessin rehellisyyteen, hänellä on varmaan puliso, joka rakastaa ja ymmärtää häntä. Hyvin monilla uskovilla on uskova puoliso, joka ei rakasta eikä ymmärrä häntä.
Ensimmäinen uskova ihminen, jonka avoimuus sykähdytti minua, on Paavali. En ole kohdannut toista hänen veroistaan! Hän jakaa ilonsa, kiitollisuutensa Jumalalle niin kuin myös kyyneleensä, murheensa, ahdistuksensa, pelkonsa ja masennuksena. Kaikista noista tunteista Paavali kirjeissään puhuu. Monet nimikristityt, joita Paavali nimittää ”valheveljiksi” vihasivat ja vastustivat häntä; uskonnolliset vihaavat uskovaa, tiedostivat he tai eivät. Varmasti Paavalilla oli myös uskon ystäviä, todellisia sydänystäviä, joiden kanssa hän sai kokea syvää yhteenkuuluvuutta. Kunpa minullakin olisi sellaisia! Raamattu kertoo, että kärsimyksen mies Job rukoili aina perheensä puolesta, mutta vaikeiden aikojen tultua hänen ystävänsä hurskaasti kehottivat Jobia vain rukoilemaan ja etsimään Jumalaa – sitähän Job juuri teki!

Mutta minä ainakin etsisin Jumalaa ja asettaisin asiani Jumalan eteen.

Ei ihme, että Job lopulta toivoi, että nuo ymmärtämättömät ystävät pitäisivät edes suunsa kiinni.

Jospa edes osaisitte visusti vaieta, niin se olisi teille viisaudeksi luettava!

[עֵד]

Siitä on jo aikaa, mutta muutettuani kerran uudelle paikkakunnalle eräs uskova tuli kaupassa kysymään minulta, mitä minulle kuuluu.

En ole enää pitkään aikaan voinut vastata tähän kysymykseen rehellisesti (= minua väsyttää, yöunet ovat jääneet lyhyiksi, töissä on ollut haasteellista, viihdyn nykyään omissa oloissani tjms.), vaan luen kysyjää ja vastaan sen mukaan tai sitten ohitan hänet moikkaamalla.

Taustalla on kokemuksia väärinymmärretyksi tulemisesta, kun en ole vastannut riittävän 'hengellisesti'.

Hiljakkoin rukoilin Jumalaa, kuinka minun tulisi vastata, ellen voi sanoa suoraan. Koin, että asia käy jo yli ymmärrykseni. Yllätyksekseni sain rohkaisevan vastauksen suoraan Sanasta:

Kun sinulta kysytään, mitä sinulle kuuluu, vastaa 'Jumalan rauhaa'. (Olin pitänyt sitä 'vain' tervehdyksenä.)

Minulle kuuluu Jumalan rauhaa. (Vastaus sopii niin uskovalle kuin ei-uskovalle.)

Kiitos avoimuuden avauksesta, N.

[Natanael]

Taustalla on kokemuksia väärinymmärretyksi tulemisesta, kun en ole vastannut riittävän 'hengellisesti'.

Kiitos kommentistasi Wittness. Jos meillä on lähtökohtana se, että meidän tulisi vastata kysyjälle riittävän hengellisesti, niin silloin päädymme juuri siihen lopputulokseen, johon sinäkin olet tullut. Koit, että sait sopivan vastauksen Jumalalta, joten olet käyttänyt sitten Jumalalta sydämellesi saamaasi riittävän hengellistä vastausta. Meillä kaikilla on varmasti kokemuksia väärinymmärretyksi tulemisesta, torjunnasta, petetyksi tulemisesta ja suoranaisesta vihasta meitä kohtaan. Senkö tähden meidän ei kannata jakaa todellisia tuntemuksiamme ja elämäntilannettamme muille, ettemme enää tulisi haavoitetuksi? Haavoittavatko uskovatkin helposti toisiaan - muiltakaan uskovilta ei tarvitse kysyä kuulumisia, koska heidänkin puoleltaan oikea, jumalallinen vastaus on "Jumalan rauhaa".

Kun sinulta kysytään, mitä sinulle kuuluu, vastaa 'Jumalan rauhaa'

Meissä kaikissa Jeesuksen seuraajissa on kuitenkin sekä henki, sielu että ruumis. Sielulliset tunteemme ovat osa Jumalan luomaa ihmisyyttämme, persoonallisuuttamme. Paavali oli tunteva mies, joka kaipasi muiden uskovien tukea ja hyväksyntää siinä, missä me kaikki muutkin. Hän itki ja kirjeissään ilmaisee monenlaisia tunteitaan: iloa, murhetta, masennusta ja pelkoa. Jos hän teki sen kirjeissään, niin hän teki sen myös kohdatessaan ihmisiä. Jos vastaamme vain riittävän hengellisesti, niin joudumme kysymään, jääkö uskovien kohtaamisesta pois meidän tunne-elämämme, tarpeemme ja kaipauksemme syvälliseen yhteyteen. Voimmeko ystävystyä, jos meille kuuluu vain "Jumalan rauhaa"?

En ole enää pitkään aikaan voinut vastata tähän kysymykseen rehellisesti (= minua väsyttää, yöunet ovat jääneet lyhyiksi, töissä on ollut haasteellista, viihdyn nykyään omissa oloissani tjms.), vaan luen kysyjää ja vastaan sen mukaan tai sitten ohitan hänet moikkaamalla.

Ymmärrän kyllä, että kohtaamisissa toista aina "luetaan", aistitaan kohtaamisen ilmapiiri ja tunnetaso. Ajattelen niin, että rehellisyys on ehdotonta, mutta avoimuus on tilannekohtaista. Meidän tulee aina olla rehellisiä, sillä kaikkinainen valheellisuus tai teennäisyys on syntiä. Avoimuutta ei kuitenkaan voi kukaan vaatia; siihen tarvitaan turvallisuuden tunnetta ja kokemusta siitä, että tuo toinen ottaa minut avoimessti lähimmäisenä vastaan. Efesolaiskirje puhuu siitä, että uskovat ovat toistensa jäseniä. Jäsenet voivat olla yhteydessä toisiinsa vain rehellisessä kanssakäymisessä. Missä valhe astuu kuvaan todellinen Pyhän Hengen luoma yhteys katoaa.

Pankaa sentähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä.

Kuinka voimme iloita toistemme kanssa, ellei kukaan kerro, mitä iloista hänelle on tapahtunut tai kuinka voimme itkeä itkevien kanssa, ellemme tiedä, mistä lähimmäisemme kyyneleet johtuvat?

Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.

On ollut hyvin surullista lukea Raamatusta, kuinka hyvin monet uskovat hylkäsivät Paavalin tämän eläessä maanpäällisen elämänsä viime vaiheita. Oikeudessa puolustaessaan itseään kukaan uskova ei tullut hänen tuekseen, Korintin seurakuntalaiaet olivat torjuneet hänet laajasti ja Paavalin usko ja kirkas evankeliumin sanoma kyseenalaistettiin. Sekä Paavalin persoonaa, että sanomaa mitätöitiin.

Onko Paavalin toiveissa sydämen avartumisesta kysymys kaipuusta avoimeen yhteyteen?

Suumme on auennut puhumaan teille, korinttolaiset, sydämemme on avartunut. Ei ole teillä ahdasta meidän sydämessämme, mutta ahdas on teidän oma sydämenne. Antakaa verta verrasta - puhun kuin lapsilleni - avartukaa tekin.

Rukoillessamme Jumalaa, me kerromme kaiken Hänelle, mitään salattavaa ei voi olla. Jumalahan näkee kaiken, sanommepa sen Hänelle tai emme. Jumalan edessä meilllä on lupa jakaa kaikki ajatuksemme ja tunteemme Hänelle yhtä avoimesti kuin vesi virtaa purossa tai joessa. Taivaallinen Isä on niin turvallinen, jotta voimme vuodattaa kaiken sydämessämme olevan hänelle. Emme koskaan voi tulla väärin ymmärretyiksi. Kun kohtaamme Jeesuksen rukouskammiossamme, olemme Vapahtajamme luona, jota Raamattu kutsuu kauniisti syntisten ystäväksi.

Turvatkaa häneen joka aika, te kansa; vuodattakaa hänen eteensä sydämenne. Jumala on meidän turvamme.

Ensimmäinen käsky on Jumalan rakastaminen ja heti sen jälkeen lähimäisen rakastaminen. Emme voi rakastaa Jumalaa enemmän kuin mitä opimme tuntemaan ja sisästämään Hänen rakkautensa meitä kohtaan ristin sovituksessa. Ymmärrän kyllä inhimillisen rakkauden yleisellä tasolla, mutta kuinka paljon tuntuvampaa on rakkaus silloin, kun yhteydessämme toisiimme on toistemme todellista tuntemista, tukemista, ymmärtämista ja empatiaa. Ilman avoimuutta se on mahdotonta. Hengellinen vastaus ta pelkästään evankeliumin jakaminen keskenämme ei aina riitä. Jos rakastamme toista lähimäistä, olemme valmiit antamaan koko persoonamme peliin, niin jopa henkemmekin.

niin mekin, teitä hellien, halusimme antaa teille, ei ainoastaan Jumalan evankeliumia, vaan oman henkemmekin, sillä te olitte meille rakkaiksi tulleet.

Miksi uskovien keskinäinen avoimuus näyttää olevan enemmän poikkeus kuin pääsääntö? Moni veljemme tai sisaremme elää niin, ettei hänellä ole yhtään uskon ystävää, ei ainuttakaan? Kuinka moni tulee hylätyksi juuri niiden taholta, joiden tulisi olla meidän rinnallamme ? Kuinka moni sulkeutuu sen tähden, että niin monta kertaa kaikki ovat jättäneet hänet?

kaikki jättivät minut; älköön sitä heille syyksi luettako

[עֵד]

Hywää settiä.

Hiljakkoin rukoilin Jumalaa, kuinka minun tulisi vastata, ellen voi sanoa suoraan. Koin, että asia käy jo yli ymmärrykseni. Yllätyksekseni sain rohkaisevan vastauksen suoraan Sanasta:

Kun sinulta kysytään, mitä sinulle kuuluu, vastaa 'Jumalan rauhaa'.

Tämä oli henkilökohtainen rukousvastaus omaan pattitilanteeseeni, kun olin lähes ahdistunut mainitunlaisista kohtaamisista. Mielestäni vastaus oli lähes mustaa huumoria Jumalan puolelta (joka tietää, etten juuri muunlaisesta huumorista pidä).

Minulla ei ole juurikaan ollut ystäviä, koska en ystävysty. Ehkä siksi en halua, että minulta kysytään 'mitä sinulle kuuluu'. En ole tottunut siihen ja luokittelen sen herkästi uteluksi.

Monesti törmään siihen, että asiat pikimmiten hengellistetään (/uskonnollistetaan):

Kun puhun työttömyydestä, huomautetaan, ettei Jumalan valtakunnassa ole työttömyyttä.
Kun puhun musan kuuntelusta korvanapeilla, muistutetaan taivaallisista korvanapeista.
Kun kerron, ettei minulla ole biologisia veljiä, kerrotaan, että veljesi on seurakunnassa.

Käänteisymmärtäminen voi satuttaa ihmistä menetysten ja vaikeuksien hetkellä, olkoonkin, että tarkoitus olisi ylevä. Kyvyttömyydestä ymmärtää ei sakoteta, kun vain kuunteleminen riittäisi.

[Natanael]

Juuri niin ymmärsinkin, että sait vastauksen omaan tilanteeseesi. Sait tilan olla rauhassa, tulematta väärinymmärretyksi tai joutumatta millään lailla ahdistumaan. Jumala tietää sinun persoonallisuutesi, elämän historiasi, haavasi – ei Hän halua, että sinua satutetaan väärällä tavalla. Pyhä Henki ei ole robotti, joka toimii jokaisen kohdalla samalla tavalla, Pyhä Henki on elävä Henki, joka tahtoo vahvistaa ja rohkaista meitä sellaisina kuin me kukin olemme. Tähän viittasin viime kirjoituksessani todetessani, että avoimuutta emme saa keneltäkään vaatia; rehellisiä meidän tulee sen sijaan aina olla. Otat kyllä esille muutamia tapauksia, jotka koskettavat. Ne ovat kuin todisteita siitä kokemuksestani, että uskovat ovat paljon vähemmän avoimia kuin maailman ihmiset. Pahaa tekee lukiesssani:

Kun puhun työttömyydestä, huomautetaan, ettei Jumalan valtakunnassa ole työttömyyttä.

Kuinka kovia, sydämettömiä ja ennen kaikkea ymmärtämättömiä uskovat voivat joskus toisiaan kohtaan olla! On muistettava, että meillä kaikilla on taipumus lakihenkisyyteen: ajatteluun, että kun minä vain rukoilen ja olen uskollinen Jeesuksen seuraaja, niin maallisessakin mielessä Jumala siunaa minua monin eri tavoin - esimerkiksi antamalla minulle turvatun toimeentulon työpaikkoineen kaikkineen. Työttömyys ja sen seurauksena mahdollisesti tuleva taloudellinen kurjuus ja ahdistus eivät joidenkin hurskaiden mielestä kuulu Jumalan lapsen siunattuun elämään. Kun ihmisellä itsellään on työpaikka ja turva, hän tiedostamattaan omassa lakihenkisyydessään ylenkatsoo veljeään ja siskoaan Kristuksessa; häntä, jota toisen pitäisi rohkaista ja lohduttaa.

Turvassa olevan mielestä sopii onnettomuudelle ylenkatse; se on valmiina niille, joiden jalka horjuu.

Kun puhun musan kuuntelusta korvanapeilla, muistutetaan taivaallisista korvanapeista.

En tiedä, millaista musiikkia kuuntelet, pitäisikö sen olla aina ns. hengellistä? Olisiko korvanapeilla kuunteleminen joidenkin mielestä vaarallista sen takia, että ulkopuoliset eivät pääse selvittämään, onko musiikki sopivaa vai ei? Ilman muuta on sopimatonta kuultavaa, niin kuin sopimatonta nähtävää, luettavaa ja koettavaakin tässä synnin turmelemassa maailmassa. On mahdollista kuunnella erityylistä musiikkia puhtaalla omallatunnolla. Tutkikoon jokainen itseään tässä suhteessa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että hyvin suuri osa nykyajan gospel-musikista on vähän puhuttelevaa, itseään toistavaa ja riimittelyltään hyvin alkeellista runoutta. Erityisesti englanninkielisissä gospeleissa sanat ovat samanlaisia kuin mies/nainen puhuisi rakastetulleen; ne ovat minäkeskeisiä oman antautumisen ja toisen kauneuden ja ihanuuden ylistämistä. Evankeliumia useinkaan niissä ei ole.

Kaikki on puhdasta puhtaille; mutta saastaisille ja uskottomille ei mikään ole puhdasta, vaan heidän sekä mielensä että omatuntonsa on saastainen.

Äskettäin edesmennyt laulaja Riki Sorsa lauloi monenlaisia lauluja. Erityisen läheinen minulle oli laulu ”Joki”, joka aikoinaan suorastaan lävisti sydämeni tunteet, niin vahva se oli. Koin, että lähelläni olleet uskovat olivat pettäneet luottamukseni ja hylänneet minut. Aineellinen menestys (”rahasta taikaa”) ja evankeliumi synnin suosimisineen ilman parannusta ei ollut oikeaa taivassanomaa (”taivasta kai lavastaa”). Minä yritin päästä heidän yhteyteensä, löytää ystävyyttä ja hengen yhteyttä, mutta vasta yksin Jumalan kohtaamisessa elämäni joella antoi vastauksen. Minulle laulu "joki" oli sitä kuunnellessani syvästi hengellinen kokemus. Näin Riki Sorsa lauloi:

Huoliini hukkuen keskellä aikaa
mä jäin yksinäin ja ympärilläin
vieraat kasvot loi rahasta taikaa
ne taivasta kai lavastaa

Kauan kiertänyt oon
nyt eksyneen huutoon
sain viimeinkin vastauksen
mä ympyrää juoksin kai suoritusten
joka päättyy näin sulkeutuen

Voidaan myös kysyä, onko samaisen Riki Sorsan laulama ”Haltuus annan sydämein” hengellinen laulu. Siinä ei mainita sanallakaan Jeesusta eikä viitata evankeliumin sanomaan suoraan. Joku maallinen ihminen voi ottaa laulun niin, että laulaja antaa sydämensä rakastamansa ihmisen haltuun – uskova voi sisäistää laulun sanoman sydämen antamisena Jeesukselle. Jotkut uskovat laulajat ovat ottaneet sen ohjelmistoonsa.


Monet uskovat ovat kokeneet, että omien keskuudessa, kristittyjen luona, heitä on lyöty kaikkein kovimmilla vasaroilla. Paavali koki sen, Jeesus koki sen – ja valitettavasti myös minä olen kokenut sen. Joskus kauan sitten koin uskovien seurakunnassa aina mieltä ylentävää yhteishenkeä ja luotin siihen, että kaikki haluavat olla rehellisiä, auttavaisia toisiaan kohtaan ja kannustavia. Monet pettymykset ovat tehneet tehtävänsä ja paljastaneet senkin puolen, että kristittyjen rakkaus on hyvin usein karua rakkautta. Paavali koki tämän puolen ja Jeesuskin sai sen kokea. Tulevaa Messiasta profetoivassa Sakarjan kirjan kohdassa asia ilmaistaan koskettavasti. Kuinka paljon enemmän meitä loukkaavat ne uskovat, ”ystäväini huoneen” jäsenet, jotka syvästi loukkaavat meitä.

Ja jos häneltä kysytään: "Mitä ovat nuo haavat sinun rinnassasi?" vastaa hän: "Ne lyötiin minun ystäväini huoneessa."

Uskon Jumalan Sanaan, joten uskon myös sen, että uskovat voivat rakastaa syvästi toisiaan, mutta sen edellytyksenä on syvä liittyminen Jeesuksen Kristukseen ja Hänen sovitustyöhönsä. Yhä edellen uskovien välinen syvä rakkaus on myös koetavaa, vaikka ei lähes tulkoon aina. Keskinäinen rakkaus ei nouse yrittämisestä, ei tekohymyistä, ei pinnallisesta rakkauspuheesta, vaan Kristuksen läheisyydestä. Nykyään laajalti puhutaan ns. luopumuksen ajasta, monien ns. uskovien sydänkin kylmenee. Onko niin?

Niin kuin Isä on minua rakastanut, niin minäkin olen rakastanut teitä; pysykää minun rakkaudessani.

[עֵד]

Lueskellessani uutisia huomioni kiinnittyi psykoterapeutti-kirjailija K. Järvisen sanoihin, kun hän kertoo vanhempien vallankäytöstä (perheessä) suhteessa aikuisiin lapsiin. Esimerkin hän on ottanut omasta elämästään:

"Fundamentalistiuskovaisessa perheessä lapsista kasvatettiin taivaan, ei maan, kansalaisia.

– Olen surullinen, etten ole koskaan tutustunut vanhempiini tavallisina maallisina ihmisinä. Jumala on aina ollut välissämme – ihan kuin humala monissa muissa perheissä.

– Usko on lyönyt kiiloja sisarusten välille sen mukaan, minkä kannan kukin on ottanut vanhempien vakaumukseen. Pahinta on ollut, ettei asioista ole koskaan puhuttu. Kritiikki on ollut vanhempien mielen pahoittamista."

Tästä kirjoitti aikoinaan T. Hellsten määrittäessään läheisriippuvuutta, ja tuolloin silmäni aukesivat jostakin unesta: päihdeperheen lapsista ei välttämättä tule alkoholisteja, mutta riippuvuus voi nostaa päätään esim. suhteessa uskontoon. Olen joskus kokenut hengellistä väkivaltaa sekä uhriutumista, ja tuolloin jos koskaan pelastukseksi on koitunut avoimuus - opetuksessa ja vuorovaikutuksessa.

[Natanael]

Witnessin viesti on hyvin puhutteleva. Koska toisena otsikon sanana on tuo "avoimuus", niin sen merkityksestä on hyvä jakaa muutama sananen. Lainaamasi psykoterapeutti-kirjailija K.Järvinen kertoo vallankäytöstä henkilökohtaisesta kokemuksestaan käsin. Ymmärrän tämän vuoksi niin, että K.Järvinen on kasvanut uskovassa kodissa, jonka vanhemmat eivät osanneet, eivätkä pystyneet osoittamaan lapsille aitoa tunnetta, rakkautta, hyväksyntää ja läsnäoloa. Lapsista kasvatettiin "taivaan kansalaisia", mutta ei opetettu elämään, tuntemaan ja kokemaan asioita tässä maailmassa, tässä elämässä. Lapsi ei saanut olla lapsi. Voin sieluni silmillä nähdä, että uhmaikäisen (n. 3-vuotiaan) agressiot tukahdutettiin, murrosikäisen nuoren protestoinnit hänen etsiessään itseään vaiennettiin syntisinä ja kontaktit muihin ihmisiin jäivät vähäisiksi. Aito, tunteva ihmisyys jäi kypsymättä.

Nyt hän kokee surua siitä, ettei oppinut tuntmaan omia vanhempinaan ihmisinä - tarkoittanee sitä, ettei lämmintä tunnesidettä päässyt syntymään, eikä K.Järvinen saanut omien tunteittensa ilmaisuun tervettä kasvualustaa. On hyvin todennäköisetä, että juuri tuo tausta ajoi hänet aikoinaan lukemaan lääkäriksi ja erikoistumaan psykiatriaan. On rajua lukea, että lapsuudessa Jumala on ollut kuin humala alkoholistiperheessä - välimatka lapsen ja vanhemman välissä on ollut suuri. Lapsi ei ole saanut tarvittavaa turvaa ja tukea. Tämä on todellakin hyvin surullista. Voin hyvin kuvitella, että K.Järvinen on kokenut surua myös omasta köyhässetä tunne-elämästään joutuessaan etsimään aitoa itseään aikuistuessaan. Psykiatriksi valmistuva käy varmasti opiskellessaan itse läpi monia sellaisia vaiheita, joihin psykiatria pyrkii antamaan vastauksia ja neuvoja.

Kyseinen ongelma on hyvin laaja uskovien keskuudessa.

Pahinta on ollut, ettei asioista ole koskaan puhuttu. Kritiikki on ollut vanhempien mielen pahoittamista.

Oman kokemukseni mukaan uskovat hyvin laajalti kokevat avoimuden uhaksi. Tiedostamme Jumalan edessä, että Jeesus on meidän eheyttäjämme, Hän ymmärtää meitä, auttaa meitä ja hoitaa meidän rikkinäistä sisintämme. Jeesuksen vertaista eheyttäjää ei ole. Tällöin rukoilemisen ja Herrallemme puhumisen tulisi riittää. Silloinkin, kun satumme pysähtymään ja kuuntelemaan lähimmäistä, niin hyvin pian ehdotamme yhteisä rukousta ja viemme meille puhuneen Herran hoitoon. Pintapuolinen tunteiden ymmärtäminen ja ihmisten kohtaamattomuus on vienyt seurakunnat alttarilla tapahtuvaan sielunhoitoon, jossa sielunhoitaja kuuntelee ja sitten rukoilee hänelle asioistaan puhuneen puolesta. Sitten kaikki on ohi ja toivomme Jumalan vastaavan ja eheyttävän apua hakemaan tullutta seurakuntalaista. Jatkuvaa yhteyttä ja pysyvämpää ystävyyttä ei pääse syntymään.

...silmäni aukesivat jostakin unesta: päihdeperheen lapsista ei välttämättä tule alkoholisteja, mutta riippuvuus voi nostaa päätään esim. suhteessa uskontoon.

Esimerkiksi ja mahdollisiksi uskontoriippuvaisiksi Hellstenin kirjan mukaan otat päihdeperheen lapset. Yritän selittää hieman sitä, mitä sairas riippuvaisuus ylipäätänsä on. Väite on pysähdyttävä. Ymmärrän lausahduksen niin, että henkilöstä tulee riippuvainen uskontoon, mutta ei Jeesukseen. Riippuvuus Jeesukseen ei koskaan ole pahasta, kun vain olemme saaneet raitista, raamatullista opetusta laista ja armosta. Uskontoon riippuvaisuus, myös kristinuskoon, on eri asia.

Määrittelen asian näin: "riippuvaisuuskäyttäytyminen on minkä tahansa välineen tai toiminnan pakonomaista toistoa, jolla pyritään lieventämään ahdistusta tai turhautumista, vaikka riippuvaisuuskäyttäyminen tosiasiassa vain pahentaa tilannetta". Uskonnon harrastamiseen riippuvainen ihminen toistaa uskonnollisia menoja ja kaavoja, vaikka se johtaa vain uskonnoliseen mielenlaatuun, lain alla elämiseen tai ns. lakihenkisyyteen - henkilö kokee jatkuvaa ahdistusta saamatta sitä vapautusta, minkä Jeesus Kristus haluaisi hänelle lahjoittaa. Uskontoriippuvainen ei voi lopettaa uskonnon harrastamista, koska on tullut siitä riippuvaiseksi ja hän elättelee vääristynyttä kuvitelmaa siitä, että uskonnollisuus antaisi hänelle pysyvämpää tyydytystä.

Avoimuus on avain ihmisten sydänten kohtaamiseen. K.Järvinen on varmaan oikeassa todetessaan, ettei häne ole koskaan tutustunut omiin uskoviin vanhempiinsa tavallisina maallisina ihmisinä. Sisarustenkin väliä oli kiiloja kunkin ottaessa omanlaatuisen kantansa vanhempiensa näkemyksiin.

Eikö sama tapahtu ylipäätänsä uskovien välillä. Kirjoitan asian tähän alle seuraavassa muodossa. Kuinka moni uskova voisi tämän päivän seurakunnissa olla näiden sanojen takana?

"Olen surullinen, etten ole koskaan tutustunut muihin uskoviin tavallisina maallisina ihmisinä. Meidän uskovien välilä usko on lyönyt kiiloja sen mukaan, minkä kannan kukin on ottanut seurakunnan paimenen vakaumukseen, julistukseen ja opettamiseen. Todelloista ihmisten välistä kohtaamista ei ole tapahtunut".

[עֵד]

Eilen veli Pawson toi uusintana tulleen ohjelmansa kautta terveisiä taivaasta kuten useasti ennenkin.

Tiedättehän, kun sanotaan 'ei tarvitse murehtia' ja murhe ikäänkuin asuisi häädön uhallakin sydämessä. Tai kun sanotaan 'usko ei riipu tunteista', mutta silti tunne näyttää ymmärtävän sinua paremmin kuin usko.

Pawson kertoili, miksi juuri juutalaiset ovat valittu kansa. Ja miksi Jumala sanoo olevansa Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Ja sitten hän sanoi sanat, joista taitaa tulla voimani:

"Jumala haluaa uskovan ihmisen, ei hyvää ihmistä."

[kalamos]

Eilen veli Pawson toi uusintana tulleen ohjelmansa kautta ...

Antaisitko linkin!

[עֵד]

Uusintana lähetetty 3.7. tänä vuonna; arkistosta voisi selaten löytyä, muutoin en valitettavasti muista jakson nimeä.