witness kirjoitti:
Olen naimisissa ei-uskovan miehen kanssa, joka uskoo evoluutioon ja jolle Jeesus on satuolento. Hän on kuitenkin ainoa ihminen, joka ymmärtää ja rakastaa minua sellaisena kuin olen.
Kokemukseni mukaan uskovat, tunnustavat kristityt, ovat keskimäärin paljon sulkeutuneempia kuin ns. maailman ihmiset. Ennen uskoontuloani minulla oli tunnetasossa mitä ihanimpia ystäviä, jotka jakoivat tunteita, ilojaan ja ahdistuksiaan ja juuri tämä jakaminen teki meistä läheisiä ystäviä. Tultuani uskoon kohtaan valitettavasti hyvin harvoin tunnetasossa avoimen lämpimiä uskonveljiä ja –sisaria. Syitä on varmaan hyvin monia, tässä muutama arveluni. Ensiksikin moni torjuu ennen kaikkea ahdistuksen ja masennuksen ajatuksia, koska Sanahan sanoo ”älkää mistään murehtiko” ja meidänhän tulee ”iloita Herrassa”. Toinen syy voi olla se, että avoimesti ajatuksensa ilmaisevaa saatetaan nopeasti ”oikaista” Raamatun Sanalla. Mahdollisesti monelle Witnessin blogimerkinnän lukijalle nousee mieleen, että ei valo ja pimeys, uskova ja uskosta osaton voi kokea voimakasta ymmärrystä ja rakkautta keskenään.
Siitä on jo aikaa, mutta muutettuani kerran uudelle paikkakunnalle eräs uskova tuli kaupassa kysymään minulta, mitä minulle kuuluu. Kerroin hänelle, että tunnen itseni yksinäiseksi, kun en tunne täällä ketään. Tähän uskova sanoi iloisella äänellä: ”Mitäs sellaisesta, kun vain ollaan Taivastiellä!”. Ajattelin jälkeenpäin, että olisi pitänyt lisätä, että miksi sitten kysyit kuulumisiani, jos sillä ei sinulle ole kuitenkaan mitään merkitystä. Muutama vuosi sitten eräällä uskonystävällä oli hyvin vaikeaa, niin vaikeaa, että hän joutui turvautumaan mielialalääkkeisiin. Kysyin häneltä, että miten hän on viime aikoina jaksellut. Tähän hän: ”Herra on ollut hyvä!”; niinpä, mutta en kysynyt häneltä, onko Herra hyvä, vaan miten hän on jaksellut. Oliko todellisesta tilanteesta puhuminen vaikeaa osittain siksi, että silloin puhuja olisi tuonut mielestään julki sen, ettei hän uskovana ihmisenä ole Herrassa väkevä tai jokin hänessä estäisi Jumalan eheyttävää työtä ja hoitoa? Ilosta ja rauhasta voidaan uskovien kesken puhua, mutta ei kai sentään masennuksen mahdollisesta todellisuudesta.
Luin tänään uskovan gospelmuusikko Tommi Kaleniuksen tilityksestä tuoreesta avioerostaan. Aihe on äärimmäisen kipeä, erityisesti Jeesuksen seuraajalle. Voiko siitä millään tavalla puhua ja jakaa sydämensä taakkaa kenellekään uskovalle? Jumalahan siunaa avioliittoa, eronneen on täytynyt luisua kaidalta tieltä laveammalle väylälle. Voiko uskova saada mistään tukea, kun kaikki romahtaa? Ennen kuin voimme edes jotenkin sisäistää toisen ihmisen elämän tragedioita, meidän tulee kuunnella ja ottaa vastaan, mitä todellisesti on tapahtunut. Oli tapahtuma sitten meidän mielestämme kuinka vaikea tahansa sellaisenaan hyväksyttäväksi. On tietenkin selvää, ettemme sielunhoidollisissa keskusteluissakaan saa luopua Jumalan Sanan totuuksista ja miedontaa Sanaa sillä perusteella, ettemme vain toista lisää loukkaisi. Totuudessa pysyminen ei tarkoita sitä, että sanomme kaikki ajatuksemme; totuuden jakamisessa on oltava mukana rakkaus.

Johannes (6:12) kirjoitti:
Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa.
Mitä tulee Wittnessin kertomaan, niin avioliitto on lopulta tarkoitettu tätä ajallista aikaa varten. Jeesus tuo esille, ettei Taivaassa ole avioliittoa. Uskon Wittnessin rehellisyyteen, hänellä on varmaan puliso, joka rakastaa ja ymmärtää häntä. Hyvin monilla uskovilla on uskova puoliso, joka ei rakasta eikä ymmärrä häntä.
Ensimmäinen uskova ihminen, jonka avoimuus sykähdytti minua, on Paavali. En ole kohdannut toista hänen veroistaan! Hän jakaa ilonsa, kiitollisuutensa Jumalalle niin kuin myös kyyneleensä, murheensa, ahdistuksensa, pelkonsa ja masennuksena. Kaikista noista tunteista Paavali kirjeissään puhuu. Monet nimikristityt, joita Paavali nimittää ”valheveljiksi” vihasivat ja vastustivat häntä; uskonnolliset vihaavat uskovaa, tiedostivat he tai eivät. Varmasti Paavalilla oli myös uskon ystäviä, todellisia sydänystäviä, joiden kanssa hän sai kokea syvää yhteenkuuluvuutta. Kunpa minullakin olisi sellaisia! Raamattu kertoo, että kärsimyksen mies Job rukoili aina perheensä puolesta, mutta vaikeiden aikojen tultua hänen ystävänsä hurskaasti kehottivat Jobia vain rukoilemaan ja etsimään Jumalaa – sitähän Job juuri teki!

Job (5:8) kirjoitti:
Mutta minä ainakin etsisin Jumalaa ja asettaisin asiani Jumalan eteen.
Ei ihme, että Job lopulta toivoi, että nuo ymmärtämättömät ystävät pitäisivät edes suunsa kiinni.

Job (13:5) kirjoitti:
Jospa edes osaisitte visusti vaieta, niin se olisi teille viisaudeksi luettava!
