Iloitsen, kun olen heikko

[Natanael]

Heti tämän ketjun ensimmäisessä viestissä Kalamos kiteyttää suurenmoisella tavalla syyn, miksi juuri heikkoutemme on meidän ilomme:

”Jos en olisi heikko ja heiveröinen ruoko, niin ei minusta olisi muita palvelemaan.”

Uskovan elämään koettelemukset tulevat hyvältä Jumalalta, kuten myös ne pidempien ja syvempien koettelemusten jaksot, joita nimitämme erämaavaiheiksi. Voimme kärsiä väärien tekojemme seurauksena, mutta kun puhumme sisäisestä heikkoudestamme ja uskovan elämään kuuluvista erämaavaiheista, kysymys on kuitenkin aivan jostain muusta. Meillä on lihallisina ihmisinä taipumus selittää kaikkea kärsimystä pois, vaikka tosiasiassa Jumala on nähnyt meidät arvollisiksi käymään läpi koettelemuksia ja kärsimyksiä.

”ja jotka ovat osoituksena Jumalan vanhurskaasta tuomiosta, että teidät katsottaisiin arvollisiksi Jumalan valtakuntaan, jonka tähden kärsittekin.”

On selvää, että uskovat kokevat murhetta raskaissa elämänvaiheissa – erityisesti niinä erämaavaiheiden aikana, jolloin joudumme odottamaan kauan Jumalan näkyvää apua ja seesteisempiä päiviä. On syvästi puhuttelevaa, kun joku uskova kärsivällisesti ja paikallaan pysyen kestää Herraansa luottaen vaikeuksia. Niillä ihmisillä on lohdutus, jotka eivät pyri omin avuin ravistelemaan kärsimystä pois päältään saati sitten yritä hallita sitä. He kestävät kärsimystä saavuttaakseen tämän uskon kokemuksen: Jumala kantaa heitä itseään ja heidän taakkojaan.

”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen”.

Joidenkin koettelemusten tarkoitus on polttaa ja kuluttaa meistä pois sellaista, joka on uskonelämälle vierasta tai vahingollista. Oletko jaksanut uskoa näin silloin, kun koettelemukset ovat sinua kohdanneet? Meidän on joskus aivan mahdotonta ymmärtää koettelemusten sisältävän Taivaan Isän hyvän tarkoituksen. On ymmärrettävää, että teemme niiden ahdistamana miksi -kysymyksiä, joihin emme useinkaan löydä vastauksia.
Pietarin kirjeen opetus on, että koettelemukset koituvat uskonelämälle siunaukseksi.

”että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.”

Kenties meissä tapahtuu sellainen muutos, että seuraavalla kerralla osaamme paremmin nähdä, että Jumala on aina hyvä Jumala riippumatta siitä, millaiseen elämänvaiheeseen Hän meidät vie. Ottaessamme kaiken Isän kädestä, meistä tulee entistä kärsivällisempiä.

”tietäen, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä.”

Uskova, Jeesukseen turvaava ei valitse erämaavaiheitaan. Jumala meitä vie, johdattaa, koettelee, auttaa ja kantaa.

”Jumala vei minua erämaahan, siis hengelliseen erämaahan.”

”Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi.”

”Jos on fyysisesti käynyt jossakin Saharassa tai sen liepeillä, voi siitä saada hyppysellisen tuntumaa, mitä hengellinen jano ja kaipaus Jumalan yhteyteen on.”

Olen kulkenut erään uskonveljen kanssa Negevin erämaan poikki mukanamme ainoastaan vettä – emme kuitenkaan halkaisseet koko Negeviä, sillä Negev kattaa peräti 60% nykyisen Israelin valtion pinta-alasta. Päivällä oli kuuma, yöllä kylmä; kaikkialla ympärillä, minne silmä vain kantoi, oli vain kumpuilevaa, vaaleanruskeaa hiekkaista ja kivikkoista maisemaa. Päivällä aurinko paahtoi täydeltä terältään sinivalkoiselta taivaalta ja yöllä täysin pimeän maiseman kruunasi lumoava kirkas tähtitaivas. Silloin tällöin näimme Israelin armeijan ajoneuvojen jättämiä vanhoja kulku-uria. Niinhän siinä sitten kävi, että armeijan jeeppi körötteli monien päivien vaelluksemme jälkeen luoksemme ja noukki meidät kyytiinsä. Iloisten sotilaiden oli vaikea uskoa, että olimme lähteneet tuollaiselle jotokselle. Miksi lähdimme – mieleemme tuli, että erämaahan meneminen olisi hyvä tapa paastota ja hiljentyä. Kyllä erämaa opettaa.

[Emil]

Eksyin Israelissa erämaahan. Lähdin yksin vaeltamaan erämaahan kohti erämaan päässä siintävää merta. Matka taitui mutta aika loppui ja tuli pilkkopimeää, ennenkuin olin perillä. Käännyin takaisin kun ei ollut yöpymisvarusteita. Vesikin oli jo loppunut. Oli tukalaa ja villipetoja ja kauriit tai peuroja vilisi aavikolla tähtien valossa ja äänet olivat pelottavia ajoittain. Minulla ei ollut taskulamppuakaan. Ei karttaa, ei kompassia ja vieras maa. Kulljin pimeässä takaisinpäin ja löysin tuntien päästä polun, polkuja oli monia sinne tänne lopussa. Valitsin yhden polun. Kesken polulla vaelluksen kuunvalossa näin poikittaisen oksan edessäni polun päällä. Olin astumassa sen yli, mutta ääni sanoi stop, seis, kierrä, ihmettelin miksi oksa pitäisi kiertää, selvästi liikkumaton oksa. Mutisin itsekseni ja kiersin oksan. Kiertäessäni oksaa, oksa liikahti ja sihisi. Se oli oksaksi naamioitunut aivan oksaa muistuttava käärme. Herra varjeli siis minua. Kiitin Herraa ja rukoilin, että löydän perille. Sain varmuuden, että tulisi seurata tätä polkua sinne asti minne se johtaa. Lopulta päädyin ihmisasutuksen pariin tyhjälle pimeälle tielle. Maantielle jonka muistin ollessani auton kyydissä. En tiennyt kumpaan suuntaan lähteä tietä? Herra vaikutti tahtomisen ja valinnan juuri oikeaan suuntaan sitä tietä ja löysin takaisin lähtöpaikkaan ja olin niin kiitollinen. Iloitsin, että Herra Jeesus auttoi minua heikkoudessani. Olin heikko, kun eksyin ja aliarvioi matkan pituuden suhteessa pimeän tuloon ja en ollut kyllin hyvin varustautunut. Heikkoja Herra auttaa. Heikoissa Hän on väkevä.