vilja kirjoitti:Mutta miksi Jeesus sitten antoi heistä moisen lausuman?
Puhuiko Jeesus omiaan, vai eikö nähnyt heidän sydämensä hehkua ja palavuutta?
Tuon lausuman eli moitteen Hän antoi,
ennenkuin oli nyt edes aloittanut selittämään kirjoituksia.

Luukas (24:13-25) kirjoitti:
Ja katso, kaksi heistä kulki sinä päivänä Emmaus nimiseen kylään,
joka on kuudenkymmenen vakomitan päässä Jerusalemista.
Ja he puhelivat keskenään kaikesta tästä, mikä oli tapahtunut.
Ja heidän keskustellessaan ja tutkistellessaan tapahtui,
että Jeesus itse lähestyi heitä ja kulki heidän kanssansa.
Mutta heidän silmänsä olivat pimitetyt, niin etteivät he tunteneet häntä.
Ja hän sanoi heille:
Mistä te siinä kävellessänne puhutte keskenänne?
Niin he seisahtuivat murheellisina muodoltansa.
Ja toinen heistä, nimeltä Kleopas, vastasi ja sanoi hänelle:
Oletko sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa,
joka et tiedä, mitä siellä näinä päivinä on tapahtunut?
Hän sanoi heille:
Mitä?
Niin he sanoivat hänelle:
Sitä, mikä tapahtui Jeesukselle, Nasaretilaiselle,
joka oli profeetta, voimallinen teossa ja sanassa
Jumalan ja kaiken kansan edessä,
kuinka meidän ylipappimme ja hallitusmiehemme
antoivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet.
Mutta me toivoimme hänen olevan sen, joka oli lunastava Israelin.
Ja onhan kaiken tämän lisäksi nyt jo kolmas päivä
siitä, kuin nämä tapahtuivat.
Ovatpa vielä muutamat naiset joukostamme
saattaneet meidät hämmästyksiin.
He kävivät aamulla varhain haudalla
eivätkä löytäneet hänen ruumistaan,
ja tulivat ja sanoivat myös nähneensä enkelinäyn,
ja enkelit olivat sanoneet hänen elävän.
Ja muutamat niistä, jotka olivat meidän kanssamme,
menivät haudalle ja havaitsivat niin olevan, kuin naiset olivat sanoneet;
mutta häntä he eivät nähneet.
Niin hän sanoi heille:
Oi, te ymmärtämättömät ja hitaat sydämeltä uskomaan kaikkea sitä,
minkä profeetat ovat puhuneet!
Sitten Jeesus alkoi selittää kirjoituksia,
ja heidän sydämensä alkoi palaa/hehkua.
Ja se tuli niin palavaksi tuon matkan aikana,
että kun Jeesus sen jälkeen oli aikeissa jatkaa matkaa,
opetuslapset vaatimalla vaativat 'muukalaista'
jäämään heidän luokseen.

Luukas (24:28-32 RK) kirjoitti:
Kun he lähestyivät kylää, jonne olivat matkalla,
Jeesus oli kulkevinaan edemmäksi,
mutta miehet pidättelivät häntä sanoen:
Jää meidän luoksemme,
sillä kohta on ilta ja päivä on jo päättymässä.
Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen.
Kun hän oli aterialla heidän kanssaan,
hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen heille.
Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat Jeesuksen.
Mutta hän katosi heidän näkyvistään.
He sanoivat toisilleen:
Eikö meidän sydämemme ollutkin palava,
kun hän puhui meille tiellä ja avasi meille Kirjoitukset?
Minä ymmärrän tuon siis niin,
että se sama palo, jonka he aina olivat kokeneet,
kun Jeesus oli heille Sanaa opettanut,
sen he olivat nytkin kokeneet tuon pitkän 'saarnamatkan' aikana.
Ja sitten he riensivätkin innoissaan Jerusalemiin.
Mutta siinä vaiheessa,
kun Jeesus tuon lausuman ja moitteen heille antoi,
heidän sydämensä ei todellakaan hehkunut.
He olivat murheen murtamia.
Jeesus,
jonka he olettivat olevan Messias,
ja jonka lähettäminä he olivat menneet kylästä kylään
ja julistaneet Jumalan Valtakunnan läheisyyttä,
ja merkiksi siitä parantaneet sairaat,
ja jopa riivaajat olivat olleet heille alamaisia,
olkin nyt yhtäkkiä naulittu ristiin ja kuollut.
Jumalan Valtakunnan Kuningasta ei enää ollut maan päällä.
Mutta sitten naiset olivat tuoneet tietoa,
joka oli heidänkin korviinsa
kantautunut, että Jeesus Messias onkin elossa.
Mutta nämä opetuslapset olivat yhtä epäuskoisia
kuin Jeesuksen valitsemat 11 opetuslasta.
Kukaan heistä ei uskonut ilosanomaa Jeesuksen ylösnousemuksesta
ennenkuin olivat saaneet nähdä Hänet.
Tästä epäuskosta Jeesus moitti niin näitä kahta
kuin myös niitä yhtätoista, joista Tuomas sai oikein erityiskäsittelyn.