Raamattu on Jumalan omasivu

Eilen pyöräilymatkamme (reilu 20 km) oli erilainen: tulomatkalla takarengas puhkesi, ja työnsin 10 km pyörääni kotiin. Viimeksi yhtä väsynyt olin puolimaratonin jälkeen maalissa.

Tulomatkalla kysyin puolisoltani kelloa, kun minulla ei ollut puhelinta mukana. Toistin kysymyksen, kun en kuullut vastausta kunnolla. Hän pysähtyi ja näytti puhelimensa näyttöä: 14:43.

Kotiin päästyämme katsoin iltauutiset, ja tuona hetkenä oli tapahtunut lähistöllä vakava onnettomuus. Tuli vain mieleeni se tapaninpäivän aamu v. 2004, kun lukiessani Raamattua sen sanat paloivat kuin tulikirjaimin:

:bible:
[quote="Paavali (1 Kor 10:11)"][color=#004000]Tämä, mikä tapahtui heille, on esikuvallista
ja on kirjoitettu varoitukseksi meille,
joille maailmanaikojen loppukausi on tullut.[/color][/quote]

Tämä ei ole lohdutukseksi, vaan varoitukseksi - omalle sydämelle.


Kyseessä tämä surullinen case..
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/201808252201160352_u0.shtml

Tuo olikin hyvä oivallusta että tarvitaan kauha sattumiin. :smile:

Kaikessa luottamus Herraan on se ydin ja siitä huolimatta koemme hankalia tilanteita.

Witnes sait kokea ihmeellisen avun tuossa hetkessä.

Ja siinäkin tarvitaan kauhaa, että osuu omalle kohdalle.

Hyvin usen taidan kuvitella Jumalan tilalle älykkään ihmisen, joka maksimaalisella nopeudella ja taidolla kykenee tulemaan avuksi - toiselle ihmiselle. Kaikkialla vaikuttava Kaikkivaltias ei mahdu ihmisen ajatuskenttään ilman Raamatun Sanan tulemista lihaksi/todeksi.

Ja edelleen hyvin usein apu voi tulla juurikin toisen ihmisen kautta!

En usko, että sattumia on edes hernekeitossa.

Uskova tuttavani jyrähti kerran, ettei uskovan sanavarastoon kuulu 'sattuma'.

Kun rukoilee johdatusta hädässä tai äkillisessä tilanteessa, vastauksen välittömyys tuo taivaan maan päälle - hetkeksi, ja jaettuna se voi olla todistukseksi jollekulle.

Lähdin junalle aamulla, ja puolisoni heitti minut asemalle ja jatkoi siitä matkaansa, puhelin äänettömällä. Otin pari askelta, kunnes muistin, että matkalaukku jäi auton takapenkille ja autosta kiilui enää vain takavalot. Yritin soittaa perään, ei tulosta.

Vasta sitten rauhoituin ja rukoilin ihan pienesti, mutta siinä syntyi usko. Soitin vielä uudelleen ja tuttu ääni vastasi. Ehdin junaan tavaroineni.

Johdatusta rukoillessa muotoutui kerran tutusta vastauksesta tämä:

[i]Kyllä – armosta.
Odota – tahtoani.
Ei – parhaaksesi.[/i]

https://witness61.wordpress.com/2016/07/01/506/