Kirjoittaja Natanael » 10.06.2018 19:00
Olen kuullut Witnessin jakaman sanonnan tällaisessa muodossa: ”Kaikkien ihmisten pitäisi tulla uskoviksi ja kaikkien uskovien ihmisiksi”. Jos nousemme omaan "Baabelin torniimme", saatamme menettää inhimillisyytemme, kosketuksen omiin tunteisiimme ja empatian lähimmäisiimme. Jaan tässä neljä kokemustani, joissa joku uskova on mielestäni tavalla tai toisella kadottanut ihmisenä olemistaan.
Kauan sitten tapasin uskonveljen, joka sanoi, että hän ei ole enää ihminen, sillä Kristus on Hengellään täyttänyt hänet. Jopa Sana antoi vahvistusta hänen käsitykselleen, sillä kirjoittihan Paavali:
Niin en elä enää minä, vaan Kristus elää minussa Koska minä inhimillisenä persoonana olen kuollut, niin olen nyt kuin Kristus. Kun yritin jutella hänen kanssaan meidän inhimillisestä puolesta, niin hän suuttui.
1. Olin äskettäin tullut uskoon ja muutin uudelle paikkakunnalle, enkä tuntenut vielä ketään. Kohtasin uskonsisaren, jonka olin tavannut hengellisessä kokouksessa – hän kysyi minulta tuttavallisesti: ”Kuinka olet viihtynyt täällä?” Kerroin mm., että tunnen itseni hieman yksinäiseksi, kun en tunne vielä ketään ja kaikki tuttavanikin ovat jääneet kauaksi. Tähän hän sanoi:
”Mitäs niistä tunteista, kunhan vain olemme matkalla Taivaan kotiin!” Niinpä, mitäs tunteista – on lähimmäinen sitten yksinäinen, väsynyt tai ahdistunut. Ei kaiketi niitä tarvitse kenenkään kanssa jakaa ja kuormiaan keventää?
2. Olin tutustunut jo varsin hyvin erääseen ystävääni, kun hänessä tapahtui selvästi aistittava muutos. Kohtasin hänet työpaikalla ja kysäisin, ”mitäs sulle kuuluu?” Hän vastasi tähän tapaan, että ”
Herra on ollut hyvä, kiitos Herralle Halleluja!” En sanonut tätä ääneen, vaikka mieleeni nousi ajatus, että kyllä minä tiedän, että Herra on hyvä, enkä minä sitä kysynyt; et vastannut lainkaan kysymykseeni, mitä sinulle kuuluu. Myöhemmin selvisi, että tällä entisellä ammattisaarnaajalla ei mennyt ollenkaan hyvin. Hän oli henkisesti väsynyt ja kärsi jonkinasteisesta masennuksesta. Ajan myötä tilanne paheni radikaalisti ja hän joutui turvautumaan ammattiapuun ja psyykelääkkeisiin. Oli surullista tajuta, että entisen lämpimän ystävyyssuhteen tilalle oli tullut muuri, jonka yli toisen aitoa ihmisyyttä en voinut enää tavoittaa. Jos piiloudumme ”hengelliseen piiloon”, niin ajaudumme samalla sen tuen ulkopuolelle, jota rakastava lähimmäisemme saattaisi antaa.
3. Eräs seurakuntatyötä tekevä nainen ihmetteli minulle kovasti sitä, kun mies kaipasi tunteiden osoittamista, eikä käsittänyt, että
”en minä rakasta sinua, vaan Kristus rakastaa minun kauttani”. Jos emme tunne rakkautta lähimäistämme kohtaan, emmekä halua rakkauden tunteita osoittaa, niin ainahan voimme mennä jonkin kristillisen mietelauseen taakse? Uskovien pitäisi rohjeta puhumaan omista tunteistaan aivan omissa nimissään ja tehdä se rehellisesti. Yhdessä voidaan aina päästä eteenpäin, kun olemme avoimia ja tosia toisillemme.
”Jokaisen uskovan pitäisi tulla ihmiseksi” – mutta miksi usein tapahtuu se, että me menetämme sen inhimillisen puolen, jossa ihmiset toisensa sydämen tasolla kohtaavat? Ainakaan Paavali ei ihmisyyttään menettänyt, vaikka hän oli täynnä Pyhää Henkeä, sillä hän kertoo kirjeissään hyvin avoimesta monenlaisista tunteistaan ja taisteluistaan. Ajatuksiini nousee seuraavanlaisia mahdollisuuksia:
1. Uskova voi pitää johtotähtenään ajatusta ”älä katso ihmiseen vaan Jeesukseen” ja niin hän sivuuttaa toisen ihmisen persoonan ja hänen jokapäiväisen elämänsä. Keskittyminen Jeesukseen on hyvä asia, mutta on tajuttava oikea paikka ja aika, jolloin lähimmäinen ja hänen tilanteensa tulee asettaa ajatustemme keskiöön. On lähimmäisen rakastamista kohdata ihminen ihmisenä. Olemme saattaneet ymmärtää väärin Jumalan Sanan:
Paavali (2 Kor.5:16-17) kirjoitti:Sen tähden me emme tästä lähtien tunne ketään lihan mukaan;
jos olemmekin tunteneet Kristuksen lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää tunne.
Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus;
se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.
2. Uskova kokee, että erityisesti ns. negatiivisista tunteista puhuessaan hän antaa huonon todistuksen Jeesuksesta ja uskostaan Häneen. Kuulemme usein toistettavan, että olemme voittajan puolella ja voitamme tämän maailman ahdistukset ja vaivat. Negatiiviset tunteet säilötään sisimpään, sillä niiden ilmaisija osoittaisi heikkoa, voittamatonta, uskoa.
3. Tiedämme, että usko ei ole ensisijaisesti tunteiden asia. Saatamme tämän vuoksi langeta jopa ulkokultaisuuteen ja keskustella vuolaastikin hengellisistä asioista, koska silloin liikumme turvallisella maaperällä ja kuullostamme kovin hengellisiltä. Jo pelkkä tervehdys ”Rauhaa” voi jossain tilanteessa kuulostaa niin hengelliseltä, että tiedämme, mistä on hyvä vaihtaa ajatuksia. Jos olet vaikeassa elämäntilanteessa, etkä epätietoisuudessa ja ahdistuksessa koe tunteissasi rauhaa, olet jo kättelyssä heikossa asemassa. Vääränlainen arkisten asioiden hengellistäminen tekee mahdottomaksi käsitellä elämäämme liittyviä pohdintojamme ja paneutua arkielämämme kiemuroihin. Jos jollakin on tuntemuksia, joita pitäisi purkaa, menköön hän jonkin sielunhoitajan luokse.
4. Kohtaamme yksinkertaisesti usein sellaisia uskovia, jotka hyvin pian osoittautuvat niin lakihenkisiksi, että se tuntuu ahdistavalta. Olemme saattaneet itsekin ajautua lakihenkisiin yhteisöihin ja kun vapaus Kristuksessa puuttuu, koko elämämme tunteineen päivineen on kaventunut. Jeesus on meidät jo löytänyt, mutta olemme hukassa itsemme kanssa ja haluaisimme saada kosketuksen ja selkiyttä tunne-elämäämme – lakihenkisyyden sijasta kaipaamme syvästi kokemusta, että Jeesus hyväksyy minut juuri tällaisena kuin nyt olen. Haluaisin tulla nyt myös ihmiseksi ja haluaisin kohdata sydämen tasolla niitä uskovia, jotka ovat jo tulleet – ehkä he ottavat minut lähimmäisenä vastaan ja hyväksyvät minut.
Olen kuullut Witnessin jakaman sanonnan tällaisessa muodossa: ”Kaikkien ihmisten pitäisi tulla uskoviksi ja kaikkien uskovien ihmisiksi”. Jos nousemme omaan "Baabelin torniimme", saatamme menettää inhimillisyytemme, kosketuksen omiin tunteisiimme ja empatian lähimmäisiimme. Jaan tässä neljä kokemustani, joissa joku uskova on mielestäni tavalla tai toisella kadottanut ihmisenä olemistaan.
Kauan sitten tapasin uskonveljen, joka sanoi, että hän ei ole enää ihminen, sillä Kristus on Hengellään täyttänyt hänet. Jopa Sana antoi vahvistusta hänen käsitykselleen, sillä kirjoittihan Paavali:
:bible3: [color=#004000]Niin en elä enää minä, vaan Kristus elää minussa[/color] :bible3:
Koska minä inhimillisenä persoonana olen kuollut, niin olen nyt kuin Kristus. Kun yritin jutella hänen kanssaan meidän inhimillisestä puolesta, niin hän suuttui.
[b]1.[/b] Olin äskettäin tullut uskoon ja muutin uudelle paikkakunnalle, enkä tuntenut vielä ketään. Kohtasin uskonsisaren, jonka olin tavannut hengellisessä kokouksessa – hän kysyi minulta tuttavallisesti: ”Kuinka olet viihtynyt täällä?” Kerroin mm., että tunnen itseni hieman yksinäiseksi, kun en tunne vielä ketään ja kaikki tuttavanikin ovat jääneet kauaksi. Tähän hän sanoi: [i]”Mitäs niistä tunteista, kunhan vain olemme matkalla Taivaan kotiin!”[/i] Niinpä, mitäs tunteista – on lähimmäinen sitten yksinäinen, väsynyt tai ahdistunut. Ei kaiketi niitä tarvitse kenenkään kanssa jakaa ja kuormiaan keventää?
[b]2.[/b] Olin tutustunut jo varsin hyvin erääseen ystävääni, kun hänessä tapahtui selvästi aistittava muutos. Kohtasin hänet työpaikalla ja kysäisin, ”mitäs sulle kuuluu?” Hän vastasi tähän tapaan, että ”[i]Herra on ollut hyvä, kiitos Herralle Halleluja![/i]” En sanonut tätä ääneen, vaikka mieleeni nousi ajatus, että kyllä minä tiedän, että Herra on hyvä, enkä minä sitä kysynyt; et vastannut lainkaan kysymykseeni, mitä sinulle kuuluu. Myöhemmin selvisi, että tällä entisellä ammattisaarnaajalla ei mennyt ollenkaan hyvin. Hän oli henkisesti väsynyt ja kärsi jonkinasteisesta masennuksesta. Ajan myötä tilanne paheni radikaalisti ja hän joutui turvautumaan ammattiapuun ja psyykelääkkeisiin. Oli surullista tajuta, että entisen lämpimän ystävyyssuhteen tilalle oli tullut muuri, jonka yli toisen aitoa ihmisyyttä en voinut enää tavoittaa. Jos piiloudumme ”hengelliseen piiloon”, niin ajaudumme samalla sen tuen ulkopuolelle, jota rakastava lähimmäisemme saattaisi antaa.
[b]3.[/b] Eräs seurakuntatyötä tekevä nainen ihmetteli minulle kovasti sitä, kun mies kaipasi tunteiden osoittamista, eikä käsittänyt, että [i]”en minä rakasta sinua, vaan Kristus rakastaa minun kauttani”[/i]. Jos emme tunne rakkautta lähimäistämme kohtaan, emmekä halua rakkauden tunteita osoittaa, niin ainahan voimme mennä jonkin kristillisen mietelauseen taakse? Uskovien pitäisi rohjeta puhumaan omista tunteistaan aivan omissa nimissään ja tehdä se rehellisesti. Yhdessä voidaan aina päästä eteenpäin, kun olemme avoimia ja tosia toisillemme.
”Jokaisen uskovan pitäisi tulla ihmiseksi” – mutta miksi usein tapahtuu se, että me menetämme sen inhimillisen puolen, jossa ihmiset toisensa sydämen tasolla kohtaavat? Ainakaan Paavali ei ihmisyyttään menettänyt, vaikka hän oli täynnä Pyhää Henkeä, sillä hän kertoo kirjeissään hyvin avoimesta monenlaisista tunteistaan ja taisteluistaan. Ajatuksiini nousee seuraavanlaisia mahdollisuuksia:
[b]1.[/b] Uskova voi pitää johtotähtenään ajatusta ”älä katso ihmiseen vaan Jeesukseen” ja niin hän sivuuttaa toisen ihmisen persoonan ja hänen jokapäiväisen elämänsä. Keskittyminen Jeesukseen on hyvä asia, mutta on tajuttava oikea paikka ja aika, jolloin lähimmäinen ja hänen tilanteensa tulee asettaa ajatustemme keskiöön. On lähimmäisen rakastamista kohdata ihminen ihmisenä. Olemme saattaneet ymmärtää väärin Jumalan Sanan:
:bible: [quote="Paavali (2 Kor.5:16-17)"][color=#004000]Sen tähden me emme tästä lähtien tunne ketään lihan mukaan;
jos olemmekin tunteneet Kristuksen lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää tunne.
Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus;
se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.[/color][/quote]
[b]2. [/b]Uskova kokee, että erityisesti ns. negatiivisista tunteista puhuessaan hän antaa huonon todistuksen Jeesuksesta ja uskostaan Häneen. Kuulemme usein toistettavan, että olemme voittajan puolella ja voitamme tämän maailman ahdistukset ja vaivat. Negatiiviset tunteet säilötään sisimpään, sillä niiden ilmaisija osoittaisi heikkoa, voittamatonta, uskoa.
[b]3. [/b]Tiedämme, että usko ei ole ensisijaisesti tunteiden asia. Saatamme tämän vuoksi langeta jopa ulkokultaisuuteen ja keskustella vuolaastikin hengellisistä asioista, koska silloin liikumme turvallisella maaperällä ja kuullostamme kovin hengellisiltä. Jo pelkkä tervehdys ”Rauhaa” voi jossain tilanteessa kuulostaa niin hengelliseltä, että tiedämme, mistä on hyvä vaihtaa ajatuksia. Jos olet vaikeassa elämäntilanteessa, etkä epätietoisuudessa ja ahdistuksessa koe tunteissasi rauhaa, olet jo kättelyssä heikossa asemassa. Vääränlainen arkisten asioiden hengellistäminen tekee mahdottomaksi käsitellä elämäämme liittyviä pohdintojamme ja paneutua arkielämämme kiemuroihin. Jos jollakin on tuntemuksia, joita pitäisi purkaa, menköön hän jonkin sielunhoitajan luokse.
[b]4.[/b] Kohtaamme yksinkertaisesti usein sellaisia uskovia, jotka hyvin pian osoittautuvat niin lakihenkisiksi, että se tuntuu ahdistavalta. Olemme saattaneet itsekin ajautua lakihenkisiin yhteisöihin ja kun vapaus Kristuksessa puuttuu, koko elämämme tunteineen päivineen on kaventunut. Jeesus on meidät jo löytänyt, mutta olemme hukassa itsemme kanssa ja haluaisimme saada kosketuksen ja selkiyttä tunne-elämäämme – lakihenkisyyden sijasta kaipaamme syvästi kokemusta, että Jeesus hyväksyy minut juuri tällaisena kuin nyt olen. Haluaisin tulla nyt myös ihmiseksi ja haluaisin kohdata sydämen tasolla niitä uskovia, jotka ovat jo tulleet – ehkä he ottavat minut lähimmäisenä vastaan ja hyväksyvät minut.
