Kirjoittaja עֵד » 30.03.2022 16:48
Kauan uskossa olleet ja jo iäkkäämmät ihmiset kertovat, kuinka uskonvaelluksen viimeisimmät vaiheet ovat kivuliaimmat eli he kokevat olevansa enemmän kiusattuja ja vaivattuja kuin aiemmin.
Allekirjoitan. Jo nyt.
Uskoontullessani en käsittänyt tarvitsevani armoa. Olin kuin se Raamatun rikas nuorukainen, joka luuli olevansa selvillä vesillä, kun oli selviytynyt käsky- ja sääntöviidakosta. Mutta sitten kun häneltä kysyttiin antautumista (omaisuutensa myymistä ja jakamista), hän pettyi ja luullakseni hämmentyi. Hänen (noudattamisen) ’onnistumisesta’ ei tullut palkintoa, vaan hän joutui kohtaamaan sen menettämisen ja uudelleennoteerauksen.
Synnintunto ilman parannuksen armon kokemista jäytää sisintä. Armosta tulee ystävä, kun ymmärtää, että se on Jumalan tahto. Ihmisen kovuutta, myös uskovana, murretaan, kun tämä joutuu armahdetuksi, saa anteeksi ja ilman omaa ansiota saa uuden alun. Edelleen joku voi kokea kaiken tämän nöyryyttävänä, kun ei itse kyennyt/kykene muuttamaan itseään.
’Ei minulla vielä niin huonosti mene, että tarvitsisi turvata Jumalaan’, totesi tuttavani, kun kerroin uskoontulostani.
Uskoontulon jälkeen tärkeintä on armahdetuksi tuleminen. Vaikka ne kulkevat käsi kädessä, voi uskova ajautua suorittamaan ja pärjäämään, kuten rikas nuorukainen.
Kun rikollinen todistaa uskoontulostaan, voi kuulijan mielessä käydä, että on itse ainakin siinä ja siinä suhteessa - parempi ihminen. Tai sitten on vain varjeltunut vaeltamasta elämän varjopolkuja. Mutta kuinka nopeasti sitä unohtaakaan, mitä on itse saanut anteeksi!
’Älä enää syntiä tee’ pitää armahdetun tilivälit Jumalaan lyhyinä. Ettemme poistuisi (itseemme) pettyneinä Jeesuksen luota, joka on kuollut vuoksemme kaikkien syntien edestä.
Kauan uskossa olleet ja jo iäkkäämmät ihmiset kertovat, kuinka uskonvaelluksen viimeisimmät vaiheet ovat kivuliaimmat eli he kokevat olevansa enemmän kiusattuja ja vaivattuja kuin aiemmin.
Allekirjoitan. Jo nyt.
Uskoontullessani en käsittänyt tarvitsevani armoa. Olin kuin se Raamatun rikas nuorukainen, joka luuli olevansa selvillä vesillä, kun oli selviytynyt käsky- ja sääntöviidakosta. Mutta sitten kun häneltä kysyttiin antautumista (omaisuutensa myymistä ja jakamista), hän pettyi ja luullakseni hämmentyi. Hänen (noudattamisen) ’onnistumisesta’ ei tullut palkintoa, vaan hän joutui kohtaamaan sen menettämisen ja uudelleennoteerauksen.
Synnintunto ilman parannuksen armon kokemista jäytää sisintä. Armosta tulee ystävä, kun ymmärtää, että se on Jumalan tahto. Ihmisen kovuutta, myös uskovana, murretaan, kun tämä joutuu armahdetuksi, saa anteeksi ja ilman omaa ansiota saa uuden alun. Edelleen joku voi kokea kaiken tämän nöyryyttävänä, kun ei itse kyennyt/kykene muuttamaan itseään.
’Ei minulla vielä niin huonosti mene, että tarvitsisi turvata Jumalaan’, totesi tuttavani, kun kerroin uskoontulostani.
Uskoontulon jälkeen tärkeintä on armahdetuksi tuleminen. Vaikka ne kulkevat käsi kädessä, voi uskova ajautua suorittamaan ja pärjäämään, kuten rikas nuorukainen.
Kun rikollinen todistaa uskoontulostaan, voi kuulijan mielessä käydä, että on itse ainakin siinä ja siinä suhteessa - parempi ihminen. Tai sitten on vain varjeltunut vaeltamasta elämän varjopolkuja. Mutta kuinka nopeasti sitä unohtaakaan, mitä on itse saanut anteeksi!
’Älä enää syntiä tee’ pitää armahdetun tilivälit Jumalaan lyhyinä. Ettemme poistuisi (itseemme) pettyneinä Jeesuksen luota, joka on kuollut vuoksemme kaikkien syntien edestä.
