Raamattu on Jumalan omasivu

Huomaan usein, kuinka itselleni (hengelliset) perusasiat avautuvat ajallaan eikä niin, että 'ne tulee uskoa näin'.

Järkemmekin (riivaajien tavoin!) saattaisi uskoa, mutta se, mikä käy sydämeen asti, muuttaa. Ja tässä tapauksessa se vahvistaa, rohkaisee ja vapauttaa.

Suurimmat rukousvastaukset ovat kohdanneet meikäläistä silloin, kun en ole ollut virittäytyneenä rukouskanavalle, vaan olen ollut haavoittuneimmillani.

Summa summarum: Kaikkivaltias toimii parhaiten savimajan kautta! Kuka muu muka laittaisi aarteen saviastiaan?

Paavali (2 Kor. 4:7) kirjoitti:Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.

witness kirjoitti:mitä enemmän ihminen ymmärtää olevansa ihminen (itsessään heikko), sitä enemmän Jumala on Jumala ja Hänessä meillä on kaikki.

Sopiiko tuohon tämä Paavalin tunnustus:

Paavali (Room 7:18) kirjoitti:Sillä minä tiedän, ettei minussa,
se on minun lihassani,
asu mitään hyvää.

Ja miten toivoton onkaan loppupäätelmä tuossa luvussa.

Paavali (Room 7:25) kirjoitti:Niin minä siis tämmöisenäni palvelen
mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.

Tuohon tarvitaan jokin ulkopuolelta tuleva ratkaisu.

Paavali (Gal 2:20) kirjoitti:ja minä elän, en enää minä,
vaan Kristus elää minussa;
ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa

Minun uskoni ei voi mitään. Jumalan Pojan usko voi ... minussa.

Riivaajatkin uskoo, että Jumala on.

Jaahas.

Vaikutuin siitä, että kun kyse on hengellisestä, sitä ei voi verrata inhimilliseen. Mutta: kun Jeesus eli ihmisenä, niin Hän on nyt uskovassa ihmisessä (Henkensä kautta). Raamattu sanoo, ettei Jumalan Henki voi tehdä syntiä, mutta kaikki ihmiset voivat.

Jos minä uskon itseni ihmiseksi, en tarvitse yhtään enempää uskoa siihen, että Jumala on. Ja silloin kun uskon, minulla on kaikki, mitä tarvitsen ihmisenä. Ja voi olla, että tarvitsen myös vaikeuksia ja vaivoja?

Taas aivan upeaa pohdintaa Witnessiltä. Kiitos.

Sanaa 'immuniteetti' käytetään yleiskielessä useassakin tilanteessa merkityksen kuitenkin pysyessä samankaltaisena: kyse on - koskemattomuudesta.

Joskus on ollut sellainen olo, että on ollut ikäänkuin immuuni (jollekin/jollekulle). Jonkun sanat eivät enää satuta, jokin pelko ei enää tule iholle tms.

Kun jokin asia ei enää kiinnosta, se jää taka-alalle tai se ei enää päde niin vahvasti. Näissä tunnoissa olen joskus vetäytynyt hengellisistä tilaisuuksistakin. Viimeksi eilen avatessani tv7:n katselin ohjelmaa, joka pysäytti niin, ettei tullut mieleeni vaihtaa kanavaa.

Kyseisen ohjelman aihe oli tuttu, mutta yleensä sen käsittely on johtanut toiseen loppupäätelmään (tie on pysähtynyt ristille). Nyt kun puhuttiin uskovan ihmisenä pysymisestä, se ei johtanut siihen, että uskoa ei löytyisi maan päältä. Löytyikin raamatullinen pointti: mitä enemmän ihminen ymmärtää olevansa ihminen (itsessään heikko), sitä enemmän Jumala on Jumala ja Hänessä meillä on kaikki. (oma tiivistelmä)

Aivan kuin Sana ja Henki olisi kohdannut eikä niin, että toinen olisi ollut vaakakupissa painotetumpi.

Ohjelma tai sen julistaja itsessään ei ole nyt tämän keskustelun pointti (toki siitä voi tehdä oman tv7-aloituksensa), mutta se mursi jotakin sellaista, jolle olin ollut melkein immuuni.