Minulle oli jälleen kerran
tehty kriittinen leikkaus.
Kaiken piti kuitenkin olla hyvin.
Joitakin päiviä leikkauksen jälkeen
minä sitten kuitenkin kuolin
- tai ainakin melkein.
Vaimoni oli kotona juuri kuolinhetkelläni
saanut kehotuksen rukoilla puolestani,
ja rukoilikin sitten kertomansa
mukaan elämänsä raskaimman rukouksen.
Hän joutui oikein taistelemaan
jotain pahaa vastaan.
Tuon rukouksen tähden
tapahtui monta ihmettä,
joiden seurauksen jäin henkiin,
ja minut ehdittiin leikata uudelleen,
vaikka veri oli roiskunut päin seiniä
ja mahdollisesti aivonesteenikin valuneet ulos.
Kun myöhemmin luin
tohtorin (neurokirurgin)
kirjoittamia papereita,
niin huomasin hänen kirjoittaneen
ennen tuota leikkausta:
Potilas ei näytä oikein ymmärtävän
tilanteen vakavuutta.
Olin siis jo melkein kuollut.
Ja nyt minut oli leikattu uudelleen.
Mutta sitten vasta vaikeudet alkoivat.
Lopulta, minä olin niin heikko,
että en enää
oikeastaan pysynyt hereillä ollenkaan.
En tietenkään pystynyt
syömään mitään enkä juomaan.
Ravinto meni letkua pitkin.
Ja suoneen tietenkin tiputukset.
Kipupistoksen sain neljän tunnin välein.
Ne eivät oikeastaan auttaneet.
Yötä päivää yhtä kipua ja tuskaa.
Minä kirjaimellisesti
vääntelehdin tuon kivun tähden.
Mutta sitten eräänä yönä yksinäisessä potilashuoneessani,
minä tein
- miten sen nyt sanoisin -
uskon liikkeen.
Minä nousin ylös sängystäni
Jeesuksen nimessä.
Siinä minä seisoin.
Yksinäisessä yön pimeässä huoneessa.
Ja suuntasin ulos huoneestani
sairaalan käytävälle.
Näin hoitajia,
ja pyysin huoneeseeni
sellaisen ison potilastuolin.
Siihen istahdin
ja pyysin kaapistani korvalappustereot,
ja kuuntelin kasetilta monona
(toinen korvani on täysin kuuro)
Samuli Sirenin kasettia.
Tuon pimeyden ja synkeyden keskelle
tulvi tutut sävelet:
Yksin en kulje
en hetkeäkään
vierelläin aina mä
Jeesuksen nään
Taivas laskeutui tuohon pimeään huoneeseen.
Minä tajusin,
että minä en sittenkään
ole ollut yksin tuossa huoneessa
- en hetkeäkään.
Jeesus oli ollut siinä, missä minäkin,
kun makasin tajuttomana tuon huoneen lattialla
verta syöksyen
ja ilmeisesti aivonesteitä vuotaen,
eikä kukaan ihminen ollut läsnä
eikä tiennyt, että olin kuolemassa.
Jeesus oli siinä hetkessä läsnä,
kun minut kirjaimellisesti
raahattiin koomassa leikkaussaliin,
josta heitettiin ulos siellä jo ollut potilas.
Jeesus oli siinä,
kun myöhemmin tuon leikkauksen jälkeen,
minä vääntelehdin tuskasta,
ja toinen kirurgi sanoi,
että jollen voi olla hetkeä paikallani,
niin hän ei kykene laittamaan
ravintoletkun liitosta minuun.
Jeesus oli ollut siinä
missä minäkin
jokaisena sellaisenakin sekuntina,
jolloin huoneessa
ei ollut muuta ihmistä kuin minä.
En minä millään tavalla
epäuskova ollut ollut missään vaiheessa,
mutta jotenkin vaan
tuossa tilanteessa
Jeesus teki läsnäolonsa niin selväksi,
että minä koin todellisen ihmeen.
Minä kuuntelin ja kuuntelin
tuota Samuli Sirenin tuttua vanhaa kasettia.
Ja jokainen laulu
ja jokainen sana
ja jokainen sävel
kuin aivan uutena ja tuoreena suoraan taivaasta
imeytyi minun kuolevaiseen ruumiiseeni.
Tuon yön jälkeen en enää tarvinnut
yhtään kipupistosta.
Aloin hiljalleen syödä ja juoda
ja viikon sisällä pääsin jo kotiin toipumaan
ja odottamaan seuraavaa kriittistä leikkausta.
