jukka1954 kirjoitti:tämä rahapelin pelaaminen alkoi vaivata minua. Ikään kuin minulta olisi kysytty: "Miksi pelaat rahapeliä?" Ajattelin heti, että teen sen siksi, kun olen köyhä ja tarvitsisin rahaa siihen ja siihen hankintaan.
Tämä aloitus on ollut mielessäni jo yli kolme vuotta.
Ja kuinka paljon tekemätön työ rasittaakaan.
Ja kuinka paljon sitä minullakin on.
Tuo Jukan esiintuoma ajatuskuvio on minulle tuttu lapsuudesta ja nuoruudesta.
Mutta mistä aloittaisin. En oikein vieläkään tiedä.
Eräs kouluretki huipentui Linnanmäelle.
Elämäni ensimmäinen ja viimeinen vierailu siellä.
Katselin härveleitä ja totesin, että tästä tulee pitkä ja tylsä ilta.
Yhteenkään en kyllä mene.
Mutta sitten löytyi yksi viattoman tuntuinen portti,
jossa luki Vekkuli. Kyllä tuohon varmaan uskaltaa mennä.
Se olikin niin vekkuli, että hyvä kun pysyin kasassa.
Olin ihan kansakoulun ensimmäisellä tai toisella luokalla
joutunut auton töytäisemäksi, ja vatsan alueelle oli tullut paljon repeämiä.
No Vekkulin jälkeen tylsyys jatkui.
Mutta sitten löytyi joku taikuriesitys.
Siellä ei varmaan tarvitse tehdä mitään. Katsoa vaan.
Lavalla oli silinterihatussa vanha mies, jonka tunnistin taikuriksi.
Hänen kummallakin puolella heilui lihava vähäpukeinen nainen.
Jotain ihan tylsiä temppuja.
Sitten oli edessä vielä odotettu loppunäytös.
Auto taiotaan olemattomiin.
Kuului pamauksia. Taikuri ampuikin kerran lattialle paukkupyssyllä.
Ja yksi ääni kuului selvästi sälekaihtimesta, joka suljettiin niin,
että sen takana oleva auto meni pois näkyvistä.
Tylsyys jatkui. Hortoilin alueella ja löysin ison hallin,
jossa oli paljon ihmisiä kuin sumussa.
Jokaisen edessä oli sellainen kiilvävä kone, jossa oli vipu.
Seurasin tuota touhua ja huomasin, että tämä systeemi toimii niin,
että yhteen koloon laitetaan kaksikymmentäpenninen
ja sitten vedetään vivusta.
Ja minä ajattelin uhrata yhden kaksikymmenpennisen.
Ja sitten vedin vivusta. Jotain hedelmän kuvia pyöri jonkin aikaa,
ja sitten ne pysähtyivät. Muuta ei sitten tapahtunutkaan.
Laitin uuden kolikon. Sama juttu. Elämä meni ranttaliksi.
Laitin vielä kolmannenkin kaksikymmenpennisen.
Se olikin todella huono kierros.
Nimittäin nyt kävi niin, että kun nuo hedelmän kuvat pysähtyivät,
niin en saanut ensimmäistäkään hedelmän kuvaa.
Niiden sijasta luki kussakin kolmessa ruudussa jokin sana.
Sitten se kone alkoi rätistä ja paukkua ja sylkeä kaksikymmenpennisiä.
Niitä pursui kuin rahakoneesta pöydälle ja lattialle asti.
Muutama aika kovan näköinen stadilainen kaveri tuli koputtelemaan olkapäälle
ja pyytämään osinkoa. Annoinkin muutaman kolikon heille.
Mutta sitten luokkakaveri, joka sattui olemasan aika pitkä,
sanoi minulle määrätietoisesti, että pidä vaan itse rahat.
Ja niin minä ammensin kaikki taskut pullolleen kaksikymmenpennisiä.
Painoni lisääntyi huomattavasti.
Mutta kun tylsyys jatkui, niin minä myöhemmin illalla jatkoin pelaamista.
Se oli kyllä tyhmä päätös, kun en minä enää olisi mihinkään niitä kolikoita saanut mahtumaan.
Jos nimittäin olisin tyhjentänyt toisenkin koneen.
Kävi kuitenkin niin, että illan myötä minä ehdin pelata kaikki
miljoona kaksikymmenpennistä. Taskut olivät tyhjät.
Mieli oli niin paha, että menin lainaamaan luokkakaverilta viisi markkaa.
Ja nekin hävisin.
Siten alkoi minun rahapelimaailmani.
Aikamoinen opetus.
Mutta ei se vielä riittänyt.
Aloin kehitellä veikkauksen hajarivisysteemejä.
Lottoa tai muitakaan veikkausmuotoja ei ollut olemassakaan.
Vain veikkaus, jossa laitettiin pystysarakkeeseen
yksi, risti tai kaksi yhteensä 12 kertaa.
Ja jos ne osuivat kohdalleen, niin saattoi tulla rikkaaksi,
ja ostaa vaikka oman talon.
Äitini sai kerran 12 oikein.
Minulle sitä ei kerrottu.
Mutta paha pettymys se oli äidille ja isälle ollut.
Ei loppunut hyyryläisen elämä,
kun äidin lisäksi lukemattomat muutkin olivat saaneet 12 oikein.
Minä piirsin vihkot täyteen hajarivisysteemejä.
Sitten aikoinaan kun lotto keksittiin,
aloin suunnitella systeemiä siihenkin.
Jonkinlaista todennäköisyyslaskentaa.
Olin jo nuori aikuinen, joka työttömänä
yritin maksaa pois opintovelkoja,
kun vielä viimeisetkin markat saatoin laittaa johonkin koneeseen.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin kaikki häviöni olivat vain pieniä
mutta karvaita maistiaisia siitä, mihin rahapelit voivat johtaa.
Ne jäivät maistiaisiksi siitä yksinkertaisesta syystä,
että minulla ei ollut rahaa, millä pelata.
Olin jo asennoitunut siihen,
että minä olen köyhä loppuelämäni ja asun aina hyyryläisenä jossakin.
Kunnes eräänä päivänä vaimoni sanoi, että rakennetaan talo.
Se oli jotenkin käsittämätöntä.
Mutta me olimme jo kumpikin kuitenkin oppineet sen,
että vaikka rahapula onkin, niin Jumalalta ei pidä varastaa.
Jumalalle kuuluu kymmenykset. Eikä Hän jää velkaa.
Ja niin me aloimme rakentaa taloa.
Ostin moottorisahan ja aloin kaataa rakennuspuita.
Vuodet vierivät.
Tuli todella paljon vaikeuksia.
Jouduin suureen leikkaukseen. Elämäni oli vaakalaudalla.
Mutta vuosien ja vuosien jälkeen muutimme
itse rakentamaamme omakotitaloon.
Entä se rahoitus. En käsitä sitä vieläkään.
Mutta me olimme molemmat töissä viikot.
Lauantaisin rakensimme. Sunnuntaisin lepäsimme.
Ja kymmenykset maksoimme.
Ja niin vain kävi, että rahat,
joita ei alunperin edes oikeastaan ollut, eivät koskaan loppuneet.
Pankinjohtajakin oikein kysyi välillä, että eikö laina kiinostaisi.
Mutta lopulta emme tarvinneet ollenkaan lainaa.
Hartiapankkii riitti. Ja Jumalan ihme.
Se rahapelien pelaamisesta.