NäilläNäppäimillä kirjoitti:
Mun rukous ja ainainen murhe on, miten omaisteni käy tuomiolla; heistä yksikään ei ollut ainakaan sanallisesti/julkisesti uskossa,
paitsi toinen isoäitini oli.
Samoin!
Koen jonkinlaista arkuutta arvioidessani toisten uskoa, mutta eilen lukiessani kommenttiasi koin sympatiaa viestisi rehellisyydestä, ja rukoilin, mitä vastaisin, mutta myös sitä, että josko joku toinen osaisi vastata.
Kerron kuitenkin omien läheisteni poismenot, jotka myös aikoinaan jossain määrin askarruttivat itseäni:
Isäni kuoli äkillisesti aamuyöllä osastolla pitkäaikaiseen sairauteen (COPD), jonka vuoksi hänet jälleen oli kiidätetty sinne edellisenä iltana. Äitini oli hänen omaishoitajansa, ja hän kantoi pitkään syyllisyyttä siitä, ettei kukaan ollut isän vierellä tämän kuollessa. Isä oli suurinpiirtein Jumalan kieltäjä, mutta ainoa asia, jossa hän pyysi (esi)rukousta, oli että hän parantuisi. Hän ei ollut kiinnostunut sielun pelastuksesta. Ei kai voida tietää, mitä tapahtui tuona aamuyön hetkenä, mikäli isä oli valveilla. Lääkärin epäily oli, että isä kuoli nukkuessaan limatulppaan tukehtumalla.
Äitini dementoitui hiljalleen ja vanhin sisareni toimi puolestaan hänen omaishoitajanaan, kunnes äiti ei pärjännyt enää kotona. Äidin Lewyn kappale -dementian graavi oireilu väsytti sisareni kokonaan; yöt olivat pirstaleisia ja äiti taantui täysin autettavaksi. Ennen dementoivan sairauden puhkeamista äiti oli uskonnollinen, hän ei varsinaisesti halunnut tulla uskoon. Dementian edetessä ymmärrys uskonasioista haihtui.
Niinkuin liian usein käy, omaishoitaja sairastui ja kuoli ennen hoidettavaansa: sisareni sairastui keuhkosyöpään ja kuoli ennen äitiä vain vajaan vuoden sairastettuaan. Vanhin sisareni oli uskossa; saattohoitovaiheessa hänen kasvonsa välillä loistivat ja hänen huoneessaan oli rauha.
Minulle jäi huolehdittavaksi monia asioita vanhempien ja sisareni poismenon jälkeen. Vaikka olin osittain niitä jo hoitanut, tuli moni käytännön asia yllätyksenä. Voihan olla, että myös taivaassa saan yllättyä, jos sinne asti pääsen.
Toisen mummoni (isän äiti) kuollessa olin noin 10-vuotias. Opin lukemaan 4-vuotiaana hänen huoneessaan ja muistan vieläkin ne hartauskirjat hänen kirjahyllyssään: F. Wislöffiä ja U. Muromaa, joista luin aamuhartauksia nukeilleni. Mutta sitä en tiedä, oliko mummo saanut tulla uskoon. Hän halvaantui saunareissulla, jonka jälkeen hän ei juurikaan puhunut.
Toinen mummoni (äidin äiti) opetti minulle iltarukouksen, jota luin murrosikäiseen asti, ja uskon sen osaltaan siivittäneen minut aikanaan uskoontuloon. Mummoni kuoli vanhuusiän leukemiaan.
Ihmisellä voi olla rikas uskonelämä sisäisesti ajatuksissaan, ja se todentuu tavalla tai toisella hänen ulkoisessa elämässään. Ihminen voi ohjata ja neuvoa toista taivastielle, mutta henkilökohtainen tietoinen ratkaisu tekee ihmisestä uskovan. Itse en tiennyt kinkereiden, seurojen, koulun uskontotuntien tai edes rippikoulun jälkeenkään tätä tosiasiaa. Ehkeivät tienneet moni muukaan lähipiirissäni?
Minun oli vaikeaa puhua uskoontulostani vanhemmilleni tai sukulaisilleni; miksi kiltin tytön tarvitsi tulla uskoon? Minua vanhempi serkkuni ei antanut lastensa leikkiä kanssani, jos vaikka käännyttäisin heidät. Ja isäni totesi ykskantaan minulle kerrottuani uskoontulostani, että ’siinä meni hyvä tyttö pilalle’.
Nyt ihmettelen, että molemmat poikani ovat saaneet tulla tunnustavaan uskoon aikuisiällä, samoin heidän puolisonsa. Nautimme yhdessä ehtoollista, mikä on ihmeellistä. Aivan kuin se lukko, mikä aiemmin oli pidäkkeenä, on nyt poistunut ja saan sydämen kyllyydestä uskoa.
Olen kaiketi väheksynyt rukousta, mutta Jumala on sydänten ja aivoitusten tuntija! Meidän puhuessamme Hän kuuntelee, mutta Hänen puhuessa saamme kuulla Hänen äänensä.
Tästä tuli nyt vähän pitkä, mutta kiitos Sinulle, kun innoitit minua siihen.