Oli syysmyöhä,
kun tuo muuttomme uudenlaiseen ympäristöön tapahtui.
Ja kohta olikin maassa lunta paksulti.
Ja minulla oli mäkikelkka.
En tiedä, mistä sellaisen olin saanut,
mutta sellainen minulla oli.
Menin taas tuon lapsilauman luo.
Tällä kertaa kysyin, missä täällä on mäki.
No nuo maisemat olivat jylhää mäkeä joka puolella,
mutta nyt tiedustelin paikkaa, missä voisi hiljalleen lasketella kelkalla.
He ottivat itse kukin jonkin pahvin mukaansa.
Minä seurasin heitä vetäen perässäni hienoa mäkikelkkaa.
Sitten tultiin perille.
Todella hieno ja tasainen rinne kalliolta alas.
Mutta hirmuisen jyrkkä.
Minä olin hiukan ihmeissäni,
että eihän noin jyrkkää mäkeä voi kelkalla laskea.
Mutta he olivat sitä mieltä, että kuulemma voi.
No, kun he olivat paikallisia, niin täytyihän heidän tietää.
Mutta en minä istuma-asennossa pystyssä pysyisi.
Niin minä menin makuuasentoon kelkan päälle.
Ja sitten menoksi.
Vauhti kiihtyi hurjaksi.
Kuulin takaani kovaa naurua.
Olin tullut tekemisiin minulle ennestään tuntemattoman asian kanssa.
Minut oli petetty. Minua oli huijattu. Raa'asti.
Mutta en voinut asialle enää mitään.
Vauhti kiihtyi ja kiihtyi.
Sitten yhtäkkiä mäki loppui.
Ensin kelkka töksähti lumivalliin
ja minä syöksyin kelkan päältä lumen sisään.
Sitten kelkka meni jollain hitausvoimalla
vielä minun ylitseni ja jatkoi kedolle ja edelleen merta päin.
Nyt huipulla tuli hiljaista. Minä olin liikkumaton.
En pystynyt myöskään hengittämään.
En siis pystynyt esimerkiksi mitenkään ilmaisemaan, että minä olen avun tarpeessa.
Lopulta sain hiukan heilautettua jotakin kohtaa itsestäni.
Silloin kallionrinteestä alkoi taas kuulua hyperriemullista naurua.
Minä en tosiassa vieläkään pystynyt hengittämään.
Yritin, mutta en saanut ilmaa keuhkoihini.
Lopulta kuintekin pääsin ylös ja sain vedettyä henkeäkin.
Hain kelkan ja kiipesin hiljalleen takaisin ylös.
Sinne saavuttuani tajusin, etteivät he ollenkaan ymmärtäneet,
mitä he olivat tehneet.
Edelleen iloiten suuresti kaikesta näkemästään he pyysivät: