Kirjoittaja kalamos » 21.08.2020 08:08
Minulla tai siis meillä oli tuollainen koira.
Pitkäkarvainen saksanpaimenkoira.
Se oli neljä vuotta kun sen saimme
ja huippukoulutettu.
Kävimme hakemassa sen satojen
kilometrien päästä.
Pimeässä yössä ajelimme
nuo sadat kilometrit sitten
koiran kera kotiin päin.
Tuli mieleen,
että olisiko sillä pissahätä.
Ja olihan sillä.
Sitten se hyppäsi taas lämpimään autoon.
Käynnistin auton,
ja sammutin sen samantien.
Aivan selvästi, jokin hajosi autossa.
Olimme ties missä pimeässä pakkasyössä.
Epätoivosena käynnistin auton uudelleen.
Sama juttu.
Erittäin paha laahaava ääni kuului auton takaosasta.
Sammutin auton taas heti.
Voi ei.
Yritin kokeilla ehkä pakoputkea.
Se oli tiukasti kiinni.
Yritin vielä kolmannen kerran käynnistään auton.
Ja nyt pimeyteemme loisti valonvälähdys.
Siis älynväläys.
Ei se ollutkaan auto
vaan aina kun käynnistin auton,
niin tuo iso koira tuuhella hännällään
lakaisi auton lattiaa.
Se oli niin iloinen liikkeelle lähdöstä,
ja siitä, ettemme jättäneet sitä yksin.
Näin ajattelen sen ajatelleen.
Satoja yhteisiä kilometrejä oli takana,
mutta paljon vielä aamuyössä vielä
edessäkin päin.
Tulimme pieneen kaupunkiin.
Ajomatka sujui kuin elokuvissa.
Koira istui nuo sadat kilometrit
ja katsoi koko ajan tuulilasista
mihin mennään.
Se istui aivan keskellä autoa
ja suoraan eteenpäin.
Jos tuli mutka niin se otti
jo etukäteen kallistuksen,
että pysyi mutkan kohdalla istuma-asennossa.
No tuossa pikkukaupungissa ajattelin kokeilla,
että kun ajaminen sujuu näin hyvin,
niin mitenkähän me ymmärrämme toisiamme
kävelyllä.
Koira ulos autosta.
Taisin laittaa sen kiinni varmuuden vuoksi.
Se ei kyllä olisi ollut mitenkään tarpeen.
Sanoin vain yhden sanan 'seuraa'.
Ja tuosta hetkestä alkaen
sen lapa oli koko ajan minun polven kohallani.
Jos pysähdyin,
koira pysähtyi samalla sekunnin murto-osalla
ja istahti jalkani viereen.
Ja kun lähdin liikkeelle,
se lähti myös.
Tuli liikennevalot jalankulkioille.
Autoja ei näkynyt missään.
Mutta minä pysähdyin jalankulkijan punaisiin.
Ja koira myös edelläkuvatulla tavalla.
Sitten tuli hupaisa tilanne.
Minä olin aikeissa kurkottaa nappulaan,
josta painaisin,
jotta valo vaihtuisi jalankulkijoille.
Jo tuo kurkotusyritys sai koiran nousemaan.
Ja minä hämmennyin ja en painanutkaan
nappulaa.
Ja koira istahti taas.
Taas yritin kurkottaa nappulaan.
Ja koira nousi.
Ja taas jämähdin paikoilleni
ja koira istahti takaisin.
Lopulta tajusin,
että minähän liikahdin,
ja koira luuli, että matka jatkuu.
Se osasi kaikki asiat täydellisesti.
Se oli yhtä kuuliainen minulla kuin vaimollenikin.
Mutta se kuitenkin piti minua isäntänä.
Jos istuin lepotuolissa,
niin se tuli ja asettautui makaamaan sen viereen.
Jos olin sohvalla,
niin se tuli makaan siihen jalkojeni viereen.
Jäljestämisestä minä en ymmärtänyt mitään.
Onneksi vaimo ymmärsi.
Ja torui minua, ja sanoi,
että koira teki kaiken oikein,
mutta minä en ymmärrä näistä asioista.