Opiskellessani mielenterveyshoitajaksi tehtiin ero kahden asian välllä: ammatillinen empatia ja kuluttava sympatia. Mielikuvana jäi mieleen, miten autettaessa ihmistä syvästä kuopasta sympatia hyppää syvyyksiin itse, jolloin molemmat ovat loukussa, kun taas empatia auttaa kuopan reunalta, esim. hakee tikkaat.
Liian usein olen löytänyt itseni sympatian syvyyksistä, ja seurauksena on tyhjä takki ja lepattavat kaulukset. Siinä voimattomuudessa ei ole enää hyviä sanoja, vain harhailevia katseita päästä pois ja piiloon.
Kehityskeskustelujen ja työnohjausten kautta olen saanut löytää sen 'roolin', mikä kuuluu tiimityön tekjälle. 'Parhaamme teimme 24/7.' Muistan, miten rohkaistuin joskus ajattelemaan vuoroni vaihduttua, jotta parempi jatkaa. Ajatuksena ei ollut itseni väheksyminen, vaan vapauttaminen puntaroimasta ja säätämästä. Sittemmin hyväksyin, ettei toisen paremmuus jossakin asiassa sekään ole itseltäni pois, vaan se oli hänen osaamisalansa ja vahvuutensa.
Ihmisestä voi välittää sellaisenaan. Juurikin Jumalan ihminen ei välittäessään kysele omien oikeutuksiensa, mieltymyksiensä tai käsittämisiensä perään. Siinäkö kohden yli ymmärryksen käyvä agape astuu kuvaan? Kun ei selitetä, oiota, perustella tai pähkäillä.
Tässä kohden tulee mieleen Jeesus - ei pakopaikkana (vaikka miksei), vaan esikuvana. Hän, todellakin!