päätin yrittää kaataa yhden tautisen puun.
Olisi pitänyt jo vuosi sitten,
mutta se jäi monien asioiden tähden.
Ja niin se on levittänyt tautia
yhden vuoden verran.
Tänään kuitenkin päätin kokeilla,
että vieläkö homma onnistuu.
Suuntasin autotalliin.
Ovi oli jäätynyt kiinni.
Oli hirveän liukasta.
Päätin hakea petkelin.
Sen saa tökättyä oven
alakumitiivisteen ja jään väliin.
Petkeliä hakiessani huomasin,
että jokin on nyt pielessä,
roskapussi ja kompostiämpäri
makaavat pihalla,
mutta vaimoa ei näy missään.
Minä pyöriskelin varovasti jäisellä pihalla.
Ei. Kyllä tämä nyt on totta.
Tempaus on käynyt.
Missään ei näkynyt vaimoa.
Ihanaa. Hän pääsi mukaan.
Sitten minä aloin kuulla
toisella korvallani vienoa ääntä.
Kuin kaukaista ääntä jostain.
Suunnastahan en saa selvää
ainollla hiukan kuulevalla korvallani.
Pyörin vielä ympäri muutaman kierroksen.
Mutta vaimoa ei näkynyt.
Kaukainen ääni kuului uudelleen.
Niin heleä ääni.
Kyllä se on minun vaimoni ääni.
Oli pilvistä.
Ehkä hän on jo pilvissä asti.
Ja huutelee sieltä.
Mutta sitten ääni kuului kolmannen kerran:
Täällä autopaikan kohdalla.
Nyt silmäni tavoittivat
tiheän kuusikon läpi ihmishahmon.
Minun ihana vaimoni.
Hän ei ollut uskaltanut
liukkauden tähden mennä
viemään linnuille leipää.
Hyvää pellasiemenillä
ja muilla siemenillä täytettyä leipää
koko viipaloitu paketillinen.
Siemenet rasahtivat hampaisiin niin pahasti.
Otin leipäpussin ja hain petkelin
ja kiersin talon toisin päin ympäri
ja heittelin pensaiden suojaan
viipaleet.
Sitten petkeliä kävelysauvana pitäen
menin taas autotallin oven kohdalla.
Ovi aukeni melko helposti.
Mutta onkohan saha kunnossa.
Kun tulva viimeksi nousi autotallin puolelle
vähän aikaa sitten,
niin saha jäi veteen joksikin aikaa.
Otin sahan, kuulosuojaimen
ja sahan avaimen.
Verkkaisin askelin suuntasin
pihalla olevan työtason ääreen.
Bensaa oli sahassa.
Ja teräketjuöljyäkin.
Lähtisikö käyntiin
piiiiiitkän ajan jälkeen.
Lähti kuin enkeli.
Vein pullapussin sisälle
ja sanoin vaimolle,
että menen vähän päräyttelemään.
Hain varastolta punaista lasten pulkkaa.
Ei löytynyt.
Sitten katsomaan varaston alta.
Se löytyikin.
Olinpa jättänyt sen pahasti ulkopuolelle.
Hyvä etteivät kauriit tai muut metsän eläimet
ole tallanneet sitä rikki.
Vääristin ottaakseni sen mukaan,
mutta se olikin jäätynyt maahan kiinni.
Ja niin kiinalainen saha ja vanha valkoparta
lähtivät kaatamaan pystyyn kuollutta vanhusta.
Tosi hyvä joskin kylmä itätuuli puhalsi.
Jos se ei tällä tuulella kaadu oikeaan suuntaan,
niin sitten ei koskaan.
Kaatokolo.
Ja sitten kaatooo...oo..o
Se jäi toiseen mäntyyn nojaamaan.
Latvat olivat vastakkain.
No kyllä vanha tietää.
Nyt vaan kierroksia,
ja runsaan metrin korkeudelta
puu poikki.
Tässä on kyllä riskinsä.
Puu kun tulee sitten sen runsaan metrin
verran johonkin päin.
Jos alle jää niin se on menoa.
No kun on tuota kokemusta,
niin ei tässä mitään.
Hyvin meni.
Paitsi että puu oli edelleen
toista puuta vasten,
joskin metriä lyhyempänä.
Parin toiston jälkeen
kolme metriä lyhyempänä.
Nyt tilanne oli se,
että puun kaatosuunta
ei ollut enää määriteltävissä.
Se voi kaatua mihinpäin vain.
Katsoin pakoreitin sen puun taake,
johon se nojasi.
Sahaus täysillä kierroksilla
ettei saha jumitu.
Ja taas puu loikkasi metrin johonkin suuntaan.
Saha putosi toiselle puolelle puuta
ja pärisi siellä,
ja minä loin (ehkä viimeisen) katseeni
vielä varsin korkeaan puuhun,
että mihin suuntaan se aikoo kaatua.
Ensin ei mihinkään.
Ja sitten tajusin,
että juuri siihen,
missä minä olen kontallani.
Nyt täytyi tehdä niinkuin elokuvissa.
Kierähdin ympäri ja puu kaatui
juuri siihen, missä olin ollut.
Saha pärisi edelleen kovaäänisesti
toisella puolella puuta.
Hyvinhän tämä meni.
Joskin puu kaatui lopulta
aivan vastakkaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus.
Mikä miehen olo.
Joskin saha oli raskas kantaa takaisin kotiin,
kun ei ollut pulkkaa.
Tuntui että oikea kätenikin irtoaa paikoiltaan.
Vasen jo melkin onkin irti
sydänkirurgin tekemän leikkauksen jäljiltä.
