Se on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta.
Tällä kertaa pysähdyn sellaisen witnessin blogiviestin ääreen,
joka puhuu empatiasta ja sympatiasta.
Witness tuo esiin aluksi ammatillisen näkemyksen näiden sanojen eroon.
witness kirjoitti:
Opiskellessani mielenterveyshoitajaksi tehtiin ero kahden asian välllä: ammatillinen empatia ja kuluttava sympatia. Mielikuvana jäi mieleen, miten autettaessa ihmistä syvästä kuopasta sympatia hyppää syvyyksiin itse, jolloin molemmat ovat loukussa, kun taas empatia auttaa kuopan reunalta, esim. hakee tikkaat.
Liian usein olen löytänyt itseni sympatian syvyyksistä, ja seurauksena on tyhjä takki ja lepattavat kaulukset. Siinä voimattomuudessa ei ole enää hyviä sanoja, vain harhailevia katseita päästä pois ja piiloon.
Viestin lopussa on viittaus Jeesukseen.
witness kirjoitti:
Ihmisestä voi välittää sellaisenaan. Juurikin Jumalan ihminen ei välittäessään kysele omien oikeutuksiensa, mieltymyksiensä tai käsittämisiensä perään. Siinäkö kohden yli ymmärryksen käyvä agape astuu kuvaan? Kun ei selitetä, oiota, perustella tai pähkäillä.
Tässä kohden tulee mieleen Jeesus - ei pakopaikkana (vaikka miksei), vaan esikuvana. Hän, todellakin!
Aloin miettiä, kummasta oli Jeesuksen tapauksessa kysymys.
Oliko kysymys empatiasta vai sympatiasta, kun Jeesus sääli ihmistä.
Säälimistä tarkoittavasta verbistä splankhnidzomai
tunnistaa substantiivin splankhnon,
joka tarkoittaa sisälmyksiä - nimenomaan ruumiin jaloimpia osia:
sydän, maksa, keuhkot.
Ehkä tuo pitäisi ymmärtää niin,
että kun Jeesus sääli ihmistä, niin kysymys oli sympatiasta,
jossa Jeesus todellakin hyppäsi itse kuoppaan koko olemuksellaan sisintään myöten.
Aivan niinkuin tulisesta pätsistä löytyi neljäskin hahmo,
josta kuningas Nebukadnessar sanoi ihmetellen:
neljäs on näöltänsä niinkuin jumalan poika
Jos meitä ei kasteta tulessa,
niin voi olla, että emme osaa sääliä.
Splankhon eli nuo sisäelimet otettiin pois uhrieläimestä.
Ne valmistettiin ja syötiin sen jälkeen, kun uhrieläin oli teurastettu.
Jeesus sanoi, että ellemme syö Hänen lihaansa ja juo Hänen vertaan,
meillä ei ole Elämää.
Kun Jeesus oli kastettu,
Johannes Kastaja näki Hänen kantavan päällään koko maailman synnin.
Vasta nyt kun näin oli, Jeesus aloitti palvelutehtävänsä.
Kolme vuotta Hän kantoi meidän syntejämme ja sairauksiamme päällään.
Ja niin Hän saattoi nyt antaa ihmisten synnit anteeksi ja parantaa sairaat.
Jeesus oli - witnessin kuvausta muistellen - hypännyt syvyyksiin itse.
Mutta Hän saattoi sieltä käsin auttaa toiset pois syvyyksistä ja ahjosta.
Epäilemättä Jeesuksen kohdalla oli kysymys sympatiasta.
Ehkä meidänkin - Hänen ruumiinsa jäseninä - pitäisi jotenkin
tulla osallisiksi Hänen kärsimyksistään.
Ja sitten me voimme sääliä ... niinkuin Jeesus sääli.
Sittenkään sääli ei ole sairautta, niinkuin kova maailma sanoo.
Sääli saa meidät auttamaan sitä, joka on joutunut raadelluksi,
vaikka se merkitsisi sitä, että voimme joutua itse saman kohtalon uhriksi.
Laupias Samarialainen laitti koko elämänsä likoon jäädessään auttamaan uhria,
jonka pappi ja leeviläinen olivat ohittaneet.
Tuo laupias Samarialainen olisi mitä todennäköisimmin otettu kiinni
ja tuomittu tuon raastetun miehen pahoinpitelystä.
Mutta tästä huolimatta tämä laupias Samarialainen sääli tuota tuntematonta.
Ja hän hyppäsi kuoppaan tuon pahoinpidellyn kanssa silläkin uhalla,
että itse tulisi väärinkohdelluksi.
Se oli sympatiaa tai sääliä koko rahan tai elämän edestä.