Raamattua lukiessa erottuu profetia omanlaisenaan: siinä on mukana niin vertauskuvaa kuin vahvaa kuvakieltä. Olisiko niin siksi, ettei sitä sellaisenaan nouse ihmismieleen, vaikka olemmehan me ihmiset taitavia kuvittelemaan moninaisia asioita omassa mielessämme.
Onko tämä aika jotenkin profiloitunut profetioihin; voidaanko sanoa, että me etsimme ennusmerkkejä, muttei meille(kään) anneta muuta kuin mitä on jo olemassa (Joonan merkki)?
Yleinen ilmoitus profetian kautta on vakava muistutus ylhäältä, henkilökohtaiset profetiat taas enemmänkin koetaan lohdullisena väliintulona. Silti itse ainakin ajattelen, että profetiaa etsivälle ei anneta muuta kuin Joonan merkki, mutta Jumalaa 'etsivä' voi iloisesti yllättyä Sanan ja sitä seuraavien merkkien kautta. 'Hän antaa niiden löytää itsensä, jotka eivät etsineet.'
Minulla on tuttava, joka tavatessamme aina kysyy, mitä Jumala on minulle puhunut. Vaikka ymmärrän, mitä hän hakee, on vastuuni kertoa, että Jumala puhuu Sanansa kautta. Eritoten se on tärkeää, ettei mikään sielullinen hajaannuttaisi tai nostaisi monessa erehtyvää ihmistä jalustalle.