Kirkkaus

[עֵד]

Läpi Raamatun puhutaan Jumalan kirkkaudesta, niinikään kirkastumisesta.

Taivaassa kirkkaus on normaalia, mutta täällä se on aina Jumalan läsnäoloa, kuin kosketus ylhäältä.

Keskustellaanko ’kirkkaudesta’?

[NäilläNäppäimillä]

kerttuli.JPG

Koin 1983 uskoontuloni aikoina kirkastetun hetken. Siihen ei kuulunut mitään säihkyvää valoa, vaan toisenlaista olemista.
Katsoin ulos ikkunasta. Kaupunkipihalla kasvoi puita, jotka ikään kuin elivät toisella tavalla.
Koko pihamaisema oli kuin toisesta todellisuudesta, selkeä ja OLEVA.

En osaa tätä paremmin kuvailla.

Kuvassa ne puut ja silloinen ikkunani. Tulin uskoon tuona vuonna asuessani osoitteessa Kerttulinkatu 15, Turku.
Kuva GoogleMaps 2021.

[kalamos]

Äitini puhui usein
kerttulinkadusta.
Mutta en muista enää,
että mitä puhui.
Ehkä hän kävi kansakoulua siellä.

Jos näin on,
niin aika juhlava ympäristö
tuo koulumaisema on ollut.

Häne asuinsijansa kun oli
ihan kaikkea muuta.
Samoin lapsuus.

Mutta kirkkauteen.

Sekä oma äitini kohdalla
että vaimoni äidin kohdalla
kävi niin,
että minä koin sairaalassa
valtavan kirkkauden läsnäolon
heidän potilashuoneissaan.

En tiennyt,
että se oli viimeinen tapaaminen
äitini kanssa.

Kun sitten menimme hakemaan
sieltä huoneesta jäämistöä,
niin mitään kirkkautta ei ollut missään.
Karmea huone.

Vaimon äiti pääsi vielä kotiin.
Hoitajat kyllä tiesivät,
että hän tulisi kuolemaan kohta.

Mutta ymmärsivät,
että potilas haluaa viettää
viimeiset päivänsä kotonaan.

No en minä tätä viestintää
niin ymmärtänyt.

Mutta potilashuoneessa,
jossa oli muuten sattumoisin
toinenkin uskova,
joskaan ei juuri sillä hetkellä,
minä yht'äkkiä katsoin anoppiani
ja sanoin vaimolleni:

Katso!

Anoppi hymyili istuessaan,
kun oli ihmetyksen kohteena.

En osaa selittää,
mutta jotenkin hän oli niin
valkoinen ja päässäkin oli
kuin hiusvalo.

No. Hän pääsi kotiin.
Ja hyvin pian sitten Kotiin.

Siellä he ovat olleet Kirkkaudessa
isämme ja äitimme
jo vuosia ja vuosikymmeniäkin.

Mutta jotenkin samalla tavalla
kuin Jeesuskin kirkastettiin
ennen kuolemaansa,
koin jotenkin äitiemme kohdalla tapahtuneen.

Jumalan Valtakunta oli laskeutunut
noihin hetkiin.

[kalamos]

Kun uskova ihminen kuolee ruumiillisesti,
niin on tapana sanoa,
että hänet ylennettiin kirkkauteen.

Ja näin tietenkin onkin.
Uskova siirtyy täältä
maan päältä
kolmanteen taivaaseen
Jumalan Paratiisiin.

Ja ihmisellä on silloin
taivaallinen ruumis.

Ja on taivaallisia ruumiita
ja maallisia ruumiita;

mutta toinen on
taivaallisten kirkkaus,
toinen taas
maallisten.

Toinen on auringon kirkkaus
ja toinen kuun kirkkaus
ja toinen tähtien kirkkaus,
ja toinen tähti voittaa toisen kirkkaudessa.

Niin on myös kuolleitten ylösnousemus:

kylvetään katoavaisuudessa,
nousee katoamattomuudessa;

kylvetään alhaisuudessa,
nousee kirkkaudessa;

kylvetään heikkoudessa,
nousee voimassa;

kylvetään sielullinen ruumis,
nousee hengellinen ruumis.

Jos kerran on sielullinen ruumis,
niin on myös hengellinen.

Myöhemmin siis tapahtuu
ruumiin ylösnousemus.
Me saamme kirkastetun
ylösnousemusruumiin.

Ihminen on henki,
jolla on sielu,
ja tämä henki asuu ruumiissa.

Heti ruumiillisen kuoleman tapahduttua
meidät eli henkemme siirretään
kirkkauden henkenä
Jumalan Paratiisiin.

Mutta jo nyt tässä savimajassa
asuessamme,
me koemme kirkkautta.

Mooses oli vuorella
pitkän aikaa
ja keskusteli Jumalan kanssa
kasvoista kasvoihin.

Ja silloin hänen ruumiilliset
kasvonsa kokivat kirkastumisen.
Mutta sitten täällä alhaalla
se kirkkaus katosi hiljalleen.

Me saamme katsella
jo nyt jatkuvasti
Herran kirkkautta
ja me muutumme.

Mutta me kaikki,
jotka peittämättömin kasvoin
katselemme Herran kirkkautta
kuin kuvastimesta,
muutumme saman kuvan kaltaisiksi
kirkkaudesta kirkkauteen,
niinkuin muuttaa Herra,
joka on Henki.

Siis meidän henkemme kirkastuu.
Savimajammekin ehkä sen
sitten kyllä ilmaisee.

Silmät on sielun peili,
sanotaan.

Muistan,
kun olin viemässä jotain
vaimoni tädille
palvelutaloon.

Tuttu hoitaja maski naamalla
keskusteli kanssani.

Minullakin oli maski,
eikä silloin ollut sopivaa
minun mennä edes
tapaamaan vaimoni tätiä.

Oli jotenkin outoa
keskustella toisen kanssa
maskit naamalla.

Se johtui siitä,
että maski peitti kasvojen ilmeet.

Mutta sitten minä sanoin
ilmesesti jotain kaunista
tuolle tutulle hoitajalle.

Ja minä huomasin hänen silmistään,
että hänen olemuksensa kirkastui.

Tiesin,
että maskin takana piilotteli
ilahtunut hymy
ja kirkastuneet kasvot.

[עֵד]

Koin 1983 uskoontuloni aikoina kirkastetun hetken. Siihen ei kuulunut mitään säihkyvää valoa, vaan toisenlaista olemista.
Katsoin ulos ikkunasta. Kaupunkipihalla kasvoi puita, jotka ikään kuin elivät toisella tavalla.
Koko pihamaisema oli kuin toisesta todellisuudesta, selkeä ja OLEVA.

En osaa tätä paremmin kuvailla.

Kuvassa ne puut ja silloinen ikkunani. Tulin uskoon tuona vuonna asuessani osoitteessa Kerttulinkatu 15, Turku.

Kiitos todistuksestasi. Minäkin sain tulla uskoon 80-luvun alussa; sen jälkeen on ollutkin melkoinen erämaataival…

Yhden kerran muistan havainneeni näillä aisteilla kirkkautta. Se löytyy keskustelusta ’Näky Suomen lipusta’.