Muistatte A. Tynnin ihanan runon ’Kaarisilta’, jossa ihmiselle kerrotaan, miksi hänestä ei tullut sitä tai tätä, vaan juurikin ’vain’ kaarisilta.
Alitajuisesti olen kysellyt (hengellistä) kutsumustani. Tämä juontaa kauemmas, aina uudistumiseni aikoihin, jolloin aloitin kirjoittaa netissä. Etsin ja kokeilin kuvaavaa nimimerkkiä, kunnes päädyin nimeen ’todistaja’. Se tuntui oikealle itsestäni, mutta paniikkihäiriöisenä vyöryi mieleeni muistikuva, mitä ’todistaminen’ on: ahdistavaa, kaavanmukaista, toistuvaa ja pakonomaista. Entäpä, jos se olisi sitä jollekulle toiselle? Ja siinä se vain oli: witness, sama englanniksi, ja pelko todistamiseen ei enää ollut minun.
Sittemmin kysyttäessä en ole vaivaantunut kertomaan, että olen ’vain’ todistaja, vaan olen vaivaantumiset ’jättänyt Jumalalle’, ja keskittynyt olennaiseen: uskoon, jonka Jumala vaikuttaa. Ja niin usein ihminen ohjautuu uskon ensi askeleille, minimaalisille ja aluksi upottavillekin, todistuksen sanan kautta.
Joku kertoi, ettei muusta voi todistaa kuin uskoontulosta. Herää vain huoli, minne uskon sydän on silloin jäänyt - se opetuslapseus, joka tunnustaa Jeesuksen Herraksi arjessa.