witness blogi

Avaa oma blogisi. Kuvablogit. Teemablogit.
Blogeja muualta.
ViestiLähetetty: 17.04.2016 14:24
Olen mielestäni kriittinen unien suhteen, mutta uskon toki, että ns. hengellisiä unia on. Raamattuun tallennettut unet ovat olleet niin johdatukseksi kuin lohdutukseksi.

Heräsin tänään ihmisten ajoissa, mutta väsyneenä nukahdin uudelleen vielä muutamaksi tunniksi. Näkemäni unen sisältö oli vakava, mutta jostakin syystä äärettömän lohdullinen. Unessa aloin puhua vierasta kieltä ja jouduin hurmoksiin, jolloin minut sidottiin ja minun kerrottiin sairastavan parantumatonta tautia. Edesmennyt isäni oli unessa, ja hän kertoi luottavaisesti (niinkuin isä lapselleen), että tulisin loppuelämäni ajan tarvitsemaan kaksi avustajaa, vaikka näyttäisi, että pärjäisinkin. Voi sitä onnellisuuden ja huomaavaisuuden määrää!

Herätessäni olin ihan hiljaa ja lähes pettynyt, kun uni ei ollutkaan totta!

Kun kerroin unta puolisolleni (joka aina jaksaa kuunnella minua), hyväksyin sen, että näkemäni oli miksausta kokemuksista, peloista ja menneistä tapahtumista, mutta mikään ei estänyt minua ajattelemasta, että minulla olisi ikiaikainen turva molemmilla puolilla tämän jäljelläolevan elämäni ajan.
ViestiLähetetty: 27.04.2016 18:22
Ihmiset, jotka kertovat 'käyneensä taivaassa', sanovat Jeesuksen näyttävän tältä:

Kuva


Tuli tässä mieleeni vuosien takaa ns. jälkikuvatesti, joka löytyi netistä: 'Katso kuvan neljää pistettä 30 sekunnin ajan ja laita sitten silmät kiinni ja odota hetki - mitä näet?'

Kuva

Hetkisen kestävä koetus voi tuntua ikiaikaiselta, mutta siihen tuleva helpotus on suurempi. Kun me olemme käsitteellisen ajan orjuuttamia, ajattelemme Jumalan avun viipyvän, kun se ei ehtinyt mielestämme oikeaan aikaan. Pietarin tavoin janoan elämääni Jeesuksen herrautta ja itselleni palvelijan sydäntä.

Ehkä jossakin saatoin jo mainita, kun vastauskoontulleena laitoin farkkutakkiini napin 'Jeesus rakastaa Sinua' ja olin sisareni mukana jakamassa (vastentahtoisesti) traktaatteja, niin eräs humalainen osoitti merkkiä ja vannotti 'älä ikinä heitä pois tuota!'
ViestiLähetetty: 14.05.2016 08:46
Meillä ei ole lemmikkieläimiä nykyään, mutta tykkäsin kovin kissoista ja niitä olikin useita. Minua lohduttaa eräs muisto oranssista emokissastamme, jonka poikaset oli kysyttyjä, mutta viimeisestä poikueesta yksi jäi jäljelle, kun sillä oli napatyrä. Annoin sille nimeksi Peikko. Emo imetti sitä vielä sen ollessa 1/2-vuotias tai ainakin ne elivät tiukassa symbioosissa.

Eräänä päivänä pentua ei löytynyt mistään. Havaitsin emokissan surun, kun se äänteli oudosti ja juoksenteli pihapiirissä kuin etsiäkseen omaansa. Tunne tarttui minuun ja huokasinkin asiasta ylöspäin. Sain syvälle sisimpääni sanan 'seitsemältä', jota hätkähdin, mutta sitten unohdin.

Kului päiviä eikä kissanpentu kotiutunut. Olin menossa aamuvuoroon vasta yhdeksäksi, ja olin laittanut herätyksen kello 7, jos vaikka nukuttaisi niinkin pitkään. Nukuinkin ja heräsin kellon ääneen. Hieraisin silmiäni ja ikkunalaudalla istui pikkukissa. Ihmettelin, kuinka se oli jaksanut hypätä niin ylös! Tuuletusikkunassa oli verkko, joten juoksin ulos ja kiersin talon ja kurkotin kissan ikkunalaudalta syliini. Se aukoi suutaan, muttei saanut ääntä eikä se pysynyt pystyssä, vaan käveli vinoon. Teelusikalla juottelin sille tipoittain vettä ja maitoa, kunnes se kykeni syömään ja luovutin sen emon hoiviin. Voi sitä emokissan hyrräystä!

Peikko sai tuona päivänä lisänimen Enkeli.

'Ihmistä ja eläintä Sinä autat.'
ViestiLähetetty: 21.05.2016 16:51
Jatkan ääneen ajattelua ja nyt on vuorossa nallet.

Tulipalon jälkeen entisen kotitalomme tilalle nousi tiilitalo, johon muutimme pikimmiten. Taisin olla 5-vuotias ja minulla oli elämäni ensimmäinen nalle, lähes itseni kokoinen. Mieleeni on jäänyt, kuinka äitini leipoessa katselin nalleni kanssa uuden leivinuunin luukunrei'istä sisälle hiillokseen sillä seurauksella, että nalleni kärvähti. Sen koommin en muista saaneeni lapsena uutta nallea.

Totta tosiaan, nalle toimi sijaiskärsijänä. Varjelluin vähintäänkin palovammoilta.

Kuinka paljoa ennemmin olemme suojassa helvetin tulelta, kun meillä on puolustaja Isän tykönä. Yhtä vahvasti tulin puhutelluksi Danielista ystävineen, jotka pelastuivat tulisesta pätsistä.

Tämä tuli tänään mieleeni, kun eilen sain 47. (kyllä!) nallen puolisoltani, tällä kertaa vuorossa oli T****a -nalle autoliikkeeltä päivittäessämme automme uudempaan. Olohuoneessa olevat nallet ovat kuin todistajien pilvi muistuttamassa minua iankaikkisesta pelastuksesta - vahvemmin kuin moni ääneen puhuva.
ViestiLähetetty: 01.06.2016 07:09
Yritän olla kirjoittamatta henkilökohtaisesti (siltä varalta, että joku lukee), mutta kirjoittaessa monestikin huomaa pysähtyvänsä: en ajattele samoin kuin vielä jokin aika sitten.

Kesälomani alkoi muutama päivä sitten ja huomenna vanhenen jälleen vuodella. Olen tänään menossa äitini luo, joka ei muista päivää eikä hetkeä ja on täysin toisten avun varassa. Kuin pieni lapsi, joka ei osaa tulla eikä mennä. Entä sitten, kun itse olen samassa jamassa, kun kaikki sanat on sanottu ja toistan sanoja peräkkäin ilman kotia?

Olen ollut sitäkin mieltä, että suomalainen halatessaan väistää kohtaamisen sanoissa, aivan kuin kuittaisi puhumisen hetkisen kestävällä lähestymisellä. Tässä taannoin osanoton merkiksi puristin sairastuneen kättä, jolloin asianomainen keräsi voimansa ja tokaisi 'et kai sinä vain kädenpuristuksella ohita tätä (kaikkien muiden halatessa)'. Oikeutetun, omasta tilastaan johtuvan tuohtumuksensa jälkeen en löytänyt enää hyviä sanoja, vaikka hänelläkin oli hetkensä.

Joskus mietin sitä raamatunkohtaa, jossa meitä kehotetaan kulkemaan kaksi mittaa lähimmäisen mukana, kun hän pyytää vain yhden. Aiheesta on varmaan hyviä saarnoja, mutta sellainenkin on käynyt mielessä, että ensimmäinen osa matkasta on yleensä miellyttämistä, empatian alleviivausta ja pyrkimystä osoittaa hyvää ja kaunista. Toinen osuus sisältää hiljaisuutta, kyvyttömyyttä ja hyvästä itsestä luopumista: Tällaisenani olen sinulle lähimmäinen.
ViestiLähetetty: 14.06.2016 13:19
Hiljaista on lomalla ollut. Kuin lohduksi sain toissapäivänä kirjoitettua erään lyhyen tekstin, jonka jälkeen tunsin taas eläväni.

Ja Jumala tiesi ja ymmärsi:
ei kestäisi ihminen onnellisin.

Hän nousi, koski ensin käsi,
kun siunasi luotuaan toisin.


Kun tulin juoksemasta tänään, tulin puhutelluksi - hylkäämisestä. 'Etten hylkäisi yhtäkään.' Joku viisas sanoi kerran, että 'jos huomaa jonkin epäkohdan jossakin henkilössä, on siinä asiassa vielä itsellä kasvunvaraa'. Armeliaisuuttaan Jumala luojana antaa meidän vajavaisten kohdata, että saisi tuollaisen asian hoitaa kuntoon.
ViestiLähetetty: 17.06.2016 09:58
Eräs foorumimuisto nousi mieleeni, siitä taitaa olla aikaa lähemmäs kymmenen vuotta. Omistin tuolloin (kirkkaan)punakantisen Raamatun, jonka olin ostanut 1980-luvulla Kansanlähetyspäiviltä. Siellä se kirjapöydällä ypöyksin mustien Raamattujen joukossa odotti ostajaansa.

Vuosien saatossa tein Raamattuuni rohkeasti alleviivauksia erivärisillä tusseilla. Sittemmin molemmat lapseni ottivat Raamattuni leikkeihinsä ilman lupaani ja osa ohuista lehdistä repeili ja tarttuivat toisiinsa.

2000-luvun alun uudistumiseni jälkeen ajattelin hankkia uuden Raamatun. Kerroin asiasta ohimennen eräällä keskustelufoorumilla, jolloin eräs uskova ilmoitti hankkivansa minulle sellaisen. Muistaakseni estelin aikani, mutta hän vain kyseli, minkä värisen tahdon. Sinistähän minä olin ajatellut. Tilaus sitten viipyi, ja kerroin viimein asiasta tälle lahjoittajalle, joka ihmetteli asiaa ja kehotti minua kysymään asiaa sähköpostilla verkkokaupasta. Vastaukseksi sain, ettei sinisenä olla tilauserää valmistamassa, eikä sitä löytyisi muualtakaan heidän kaupoistaan, joten kävisikö muun värinen. Siinä vaiheessa tulin opetetuksi, 'ettei lahjahevosen suuhun katsota'. Kiitin tiedosta ja sanoin, että kaikki käy.

Postissa tuli verenpunainen Raamattu: sekoitus ruskeaa ja viininpunaista. Väri on tismalleen sama kuin isäni käsien haavoista tarttunut veri Biblia 1776:n sivuille (hänen pelastaessa sitä tulipalosta).

Uudistumiseni jälkeen jouduin ottamaan kantaa seurakunta-asiaan. Asia oli minulle pyhä, mutta tulin siinä painostetuksi, joten vetäydyin. Olin luterilaisena tullut uskoon ja sittemmin kasteella käytyäni liittynyt helluntaihin, josta avioeroprosessin jälkeen eronnut ja liittynyt lasteni kanssa takaisin luterilaiseen kirkkoon.

Muistan elokuisen päivän, jolloin uusi uskonnonvapauslaki astui voimaan ja marssin eroamaan kirkosta. Pyöräilin maistraatista läheiselle uimarannalle, joka oli typötyhjä. Oli aivan tyyntä ja olin varautunut uimaan. Muistan sen rauhan ja levon, kun kahlasin veteen vyötäisilleni eikä yksikään lehti puissa värähtänyt. Joskus hetkittäin tuuli on 0 m/sek. Seuraavaa lausetta mietin, voiko tätä kirjoittaa, mutta - tämä on se kaste, joka on itselleni merkinnyt: aivan selkeästi tuolloin ajatuksiini puhuttiin 'Salli minun kastaa, sillä tämä on soveliasta'. Kyse oli kovin lyhyestä hetkestä, kun heittäydyin veteen ja nousin - upotuskastettuna.
ViestiLähetetty: 21.06.2016 07:38
witness kirjoitti:Näiden kysymysten äärellä innostuin jokin aika sitten ajatuksesta kirjoittaa jonakin päivänä e-kirja.


Valmis!

Runoni - lähdette maailmanympärysmatkalle internetin ihmeelliseen maailmaan! Olkaa siis vahvat, jos teitä luetaan, mutta herkät, jos saatte jäädä lohduttamaan!

Värit, ne lainaa
sittenkin on.
Miten valkeaa
voi olla lumeton?

Jos vielä vaihtaa
sais suruunsa varjon,
se kultaa
olis ja reunaton
.
ViestiLähetetty: 16.07.2016 11:18
Kiinnostaa Jumalan Sana, olenhan kristitty. Paikkakuntani kristittyjä oli kokoontunut joidenkin vuosien ajan ns. city-seurakuntana, kunnes se sittemmin yhdistyi vapaakirkkoon. Noina aikoina erityisesti kehotettiin koettelemaan kaikki, jopa varovaisuuteen asti. Kriittisyys itsessään ei ole moitittavaa, mutta herkästi aamennamme uskonnolle elävän uskon sijaan.

Syvälle sydämeni sopukoihin kätkin yhden ja ainoan englanninkielisen sanan, jonka sain kotona monta joulua sitten. En kiusannut sillä ketään, mutta tutkistelin sitä, kun se eri asiayhteyksissä muistutti olemassaolostaan. Foundation. Jälleen eilen illalla katsellessani englanninkielistä opetusta seurakuntalahjoista tv7:lta havahduin.

Tänä keväänä poistuin vapaakirkosta. Olinko väsynyt suorittamiseen, en tiedä. Toivotin tervetulleeksi kristillisyyden arkeeni - 'siellä missä liikun, elän ja olen.' Olisiko se sovelias ies?
ViestiLähetetty: 27.07.2016 10:21
Kahden päivän minilomalla ollessani katselin aamiaisella ikkunasta avautuvaa merimaisemaa. Ukkosrintama lähestyi, ja eilinen painostava helle huuhtoutui kirjaimellisesti pisaroinnin yltyessä sateeksi. Säätiedote kertoi tämän etukäteen tapahtuvaksi, tosin vasta myöhemmn tänään.

Mieleeni juolahti aivan toisenlainen asia - raamatunkohta 'vatsa on heidän jumalansa' (Fil. 3:19). Aiemmin olin kytkenyt sen mässäilyyn tms. ylensyöntiin. Nyt Sana muistutti oman kehon ylenmääräisestä ihailusta ja muokkauksesta.

'Sinä päivänä, jona ette luule', 'kun aika oli täyttynyt', 'se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu' ym. raamatunkohdat kertovat omaa vahvaa kieltään, mutta silti ne voivat jäädä taka-alalle ja mielen valtaa omat ajan määreet. Toiset asiat eivät voi tapahtua ennenkuin niitä mahdollistavat asiat on ensin olemassa.

Kuinka tärkeää on rukous toistemme, itsemme ja maamme puolesta, ettemme tulisi pimitetyiksi, vaan sisin valvoisi eikä sinne saapuisi koskaan keskiyö.
EdellinenSeuraava

Paluu Blogit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa