witness blogi

Avaa oma blogisi. Kuvablogit. Teemablogit.
Blogeja muualta.
ViestiLähetetty: 18.10.2015 10:51
Kärsin 35 vuotta paniikkihäiriöstä, mikä varjosti ja vangitsi elämääni, myös todistamista hengellisissä tilaisuuksissa.

Otin välivuoden työstäni juurikin viisi vuotta sitten äitini sairastuttua parantumattomasti (lewyn kappale dementia) ja kirjoitin kuvitetun runokirjan hänelle. Huomasin, kuinka paljon on sanomattomia sanoja ja kuinka tunnetilaansa ei aina tunnista. On kuin lapsi aikuisena, jäänyt oman kaikkivoipaisuutensa uhriksi. Kaipasin vapauteen, ja sain sanotuksi jotakin kuin ääneen paperille.

Opettelin sanomaan 'ei' aikuisena ja rajani alkoivat löytyä. Uskalsin sanoa 'kyllä' ja aloin tulla näkyväksi itselleni. Otin vastaan mahdollisuuksia juontaa, puhua ja esiintyä. Ensi-ihastuksen jälkeen en muista, mitä sanoin, mutta sittemmin halusin puhua vain merkityksellisiä.

Jeesus totisesti vapauttaa vapaaksi asti. Etsivä saa löytää. Sanan lupaukset eivät ole vain koru- tai mietelauseita, vaan Mestarin itsensä lohdullisia ymmärryksen ja myötätunnon sanoja väsyneelle, pelkäävälle ja epäonnistuneelle.

Se on Hän,
vaikk' uskoa ois vähän.
ViestiLähetetty: 27.10.2015 09:23
Opetuslapset saivat kulkea Mestarinsa mukana milloin vuorelle, milloin myrskyävälle merelle. Tilanteet ennen muuttuvia olosuhteita olivat toisenlaisia - vakaita ja jopa seesteisiä. Kun tuli tyven, se merkitsi muutakin kuin omaa pelastumista. 'Tässä meidän on hyvä olla' ei tarkoittanut piiloutumista maailmalta vuoren huipulle.

Jeesus Kristus on varmaan realisti. Hän opettaa ihmiset keskustelemaan toistensa kanssa Hänestä ja Taivaan valtakunnasta - ei yli sen, mitä on kirjoitettu, mutta pysymään 'veljellisessä' rakkaudessa.

Sanotaan, että ihmisen on vaikeampaa tulla vanhana uskoon, mutta taas toisaalta kaiken nähneet/kokeneet ihmiset kiinnostuvat ikääntyessään elämän merkityksestä ja tarkoituksesta. Etsiessään Jumalaa he jossakin vaiheessa kääntyvät katselemaan Hänen omiaan. Uskovan ihmisen sisäinen rauha ja valo loistaa ihmisten edessä, kiitos Herralle, mutta me voimme puhua sanoja, joita meitä ei ole kutsuttu sanomaan.
ViestiLähetetty: 19.11.2015 09:56
Onko tässä maailmanajassa jo riittävästi hengellistä kirjallisuutta? Tätä kyselen itseltäni silloin tällöin, ja itsekriittisyyteni jatkaa kysymyksellä: kenellä on lupa kirjoittaa hengellisiä?

Näiden kysymysten äärellä innostuin jokin aika sitten ajatuksesta kirjoittaa jonakin päivänä e-kirja. Sellaista mahdollisuutta ei ollut vielä silloin, kun ajatus 'kirjasta' syntyi. Ainoastaan tuolloin vahvana oli, että mahdolliset tulot ohjautuisivat kokonaan Israel-työhön.

Eilen aamupäivällä satoi lunta suurina, lähes laattamaisina hiutaleina. Matkallaan lämpimään maahan niiden olemassaoloa saattoi hetken ihailla, olivathan ne kuin kirjeitä taivaasta. En ole vielä aiemmin nähnyt sellaisia ja kohta niitä ei enää ollut.

Olin jonkin aikaa miettinyt nimeä kirjalle (jonka sisältö on ollut valmiina, mutta jonka julkaisun koen liian henkilökohtaiseksi hengellisesti), ja nyt se muistutti olemassaolostaan: 'Kirjeitä taivaasta'.

Sisimmässäni on kuitenkin aika ajoin vahva 'ei': et ole tarpeeksi hengellinen.
ViestiLähetetty: 16.12.2015 08:48
Työssäni kohtaan eri tavoin dementoituneita ihmisiä. Vielä joku aika sitten nuori vanhus täytti ristisanatehtäviä innolla ja oikein. Kun tässä eräänä päivänä katsoin tuoreinta ristikkoa, se oli kyllä täytetty, mutta sanat olivat tyyliin vbhtiij ja aaöjl.

Ymmärrämmekö lukemamme, puhummeko ensiarvoisia asioita käsitettävällä tavalla, löydämmekö avaimen toisen ymmärrykseen, tuommeko esiin arvokasta - ei arvotonta? Kun jäljelle jää vain läheisyys ja vierellä kulkeminen, ja viime lopuksi huulien kostutus pumpulipuikolla.

Muistan, kun aikoinaan isäni kuoleman jälkeen mietin, mitä ostaisin muistoksi pienestä jaetusta jäämistöstään. Sain sanan evankeliumista 'joka antaa lasillisen vettä yhdelle näistä minun pienimmistäni', ja en käsittänyt. Tietokoneeni oli tullut määränpäähänsä sekin, ja katselin kaupassa erilaisia läppäreitä. Kun sitten katseeni kiinnittyi näytölle, jossa sivua klikatessa tiimalasin sijaan pyöri pieni sininen ympyrä, muistui tuo sananpaikka mieleeni. Vielä nykyäänkin ko. tietokone on voimissaan, palvelija paikallaan.

Jeesus sanoi yhdelle omistaan 'mitä minä teen, sitä sinä et nyt ymmärrä, mutta vastedes sinä sen käsität.'
ViestiLähetetty: 29.12.2015 05:42
Muistui mieleeni intensiivinen aika, jolloin luin Raamattua säännöllisemmin ja tutkin eri käännöksiä sen ongelmakohdissa, mutta silti jotakin jäi ikäänkuin salatuksi tai lukituksi. Mitkään selitykset eivät tuntuneet kuin ainoastaan loogisilta, mutta ei jumalallisilta.

Uskonto on uskovan pahin vihollinen, niin sen täytyy olla. Pyhyyteen itseensä emme edelleenkään pääse käsiksi, vaan edelleen pätee se, 'ettei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta'.

Ja tällaisille pipipäille, kolmella kädellä hamuaville Hän on uskonut taivaan aarteita, joihin enkelit vain halajavat katsahtaa.

Ole siunattu ylhäältä tämän päivän kiusauksissa ja koetuksissa, niin ettet toivoa menettäisi täysin uupuneena ja itsesi mitättömäksi tuntevana. Hän, Jeesus, on Herramme.
ViestiLähetetty: 01.01.2016 19:37
Mennyt vuosi oli omalla kohdallani merkityksellinen, kun jouduin useaan otteeseen lääkärin vastaanotolle eri syistä ja sitä kautta pohtimaan työssäni selviytymistä. Toki fysiikka alkaa rappeutua, kun mittariin tulee niin ikää kuin kuormitusta.

Viimeksi toissapäivänä sain muistutuksen ajallisen kehoni kulumisesta, kun kesken työpäivän olkapäähän iski kipu, joka asteikolla ylsi jopa synnytyskivun tietämille.

Oman jaksamisenkin vuoksi olin kuluneen vuoden aikana huokaillut, miten tästä eteenpäin. Niinikään kysymys oli myös hengellinen: missä on paikkani? Ja mitä minun pitäisi tekemän? Olin jo siinä pisteessä, että pyysin 'merkkiä'.

Sain juuri soiton lääkäriltä, ja jaan sen siksikin, kun se jotenkin lohdutti sanomattomasti: 'Sinulla on painauma luussa.' Toki hän selosti sen viittaavan rappeutumiseen, mutta mitään ei ole mennyt rikki. Levossa ei nyt ole kipua.

Tuli mieleeni (Raamatusta) Jaakobin paini:

'Jaakopinpainiksi kutsutaan nykyisessä kielenkäytössä tilannetta, jossa henkilö joutuu ratkaisemaan suuren sisäisen ristiriidan.' (wikipedia)
ViestiLähetetty: 28.01.2016 07:32
Lahja ylhäältä, valkeuksien Isältä kesken kotiaskareiden:

"Ole kiitollinen,

Kiittäkää joka tilassa. (1 Tess. 5:18)

rakasta

Kaikki, mitä teette, tapahtukoon rakkaudessa. (1 Kor. 16:14)

äläkä mistään murehdi.

Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen. (1 Piet. 5:7)"

Anna arkesi Jumalalle, niin Hän tekee siitä pyhää.
ViestiLähetetty: 15.02.2016 09:34
Eilen tuli 36 vuotta uskoontulostani. Vuonna 1980 ei Suomessa vielä vietetty ystävänpäivää, mutta sellainen kuvaisi hyvin tuota iltaa:

Joh. 15:15

"En minä enää sano teitä palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä, mitä hänen herransa tekee; vaan ystäviksi minä sanon teitä, sillä minä olen ilmoittanut teille kaikki, mitä minä olen kuullut Isältäni." (Jeesus Kristus)
ViestiLähetetty: 29.02.2016 08:19
Nyt se sitten tapahtui; tietona ilmoitettiin yt:t vajaa viikko sitten. Shokkivaihe kuuluu kriisiin ja silloin ihminen torjuu tai kieltää todellisuuden, ainakin hetkeksi. Mutta tuo samalla hetkellä sisimpään laskeutunut lepo on nyt kuluneen viikon ajan pysynyt vakiona. Viimeksi samaa koin, kun heräsin ensimmäiseen aamuun yöllisen uskoontuloni jälkeen. Se on enemmän kuin fyysinen, psyykkinen tai sosiaalinen rauha.

Realistina en ole kokenut uskonasioita pakopaikkana, mahdollisuutena tai vaihtoehtona, vaan ainoana asiana, mikä on ollut, on ja tuleva on. Niissä on näkyväisen ja näkymättömän salaisuus. Juuri siksi en halua harrastaa uskontoa, vaan elää todeksi uskon, josta Jeesus puhui.

On iso vaara, että nelisenkymmentä vuotta uskossa olleena alkaa pitää tiettyjä hengellisiä lainalaisuuksia vakiona ja joidenkin raamatunjakeiden tuttuutta jo selitettynä. Jeesus on enemmän kuin uskonto; Hänessä me 'elämme, liikumme ja olemme' - Hänessä me muutumme.

Niin, olikohan kohdallani myös hengellisen yt-neuvottelun aika?
ViestiLähetetty: 03.04.2016 06:08
Vanhuus tulee, oletko valmis? Itseltäni tätä kyselen, ja siksi todistan seuraavaa:

Vuosi takaperin loukkasin vasemman polveni liukastuessani jäisellä kadulla ja etenkin yösärky on häirinnyt aika ajoin. Hiljakkoin iltavuorosta lähtiessäni viimeisen asiakkaan luota tapahtui jotakin käsittämätöntä: hänen säätösänkynsä alla sitomattomina olleet piuhat osuivat kävelyreitilleni niin, että kompastuin ja kaaduin koko pituudeltani; molemmat polvet tärähtivät yhtäaikaa lattiaan ja nenä senttiä vaille. Siinä sadasosasekunnilla huokaisin ylöspäin ja olin hengittämättä hiljaa kuvitellen liikuntakykyni menneen. Kun siitä tokenin, en tuntenut kipua polvissani. Nousin ylös ihmetellen. Yösärky lähti.

Kotimatkallani eräs uskova tuli kaupasta ja meillä oli lyhyt yhteinen pätkä kuljettavaa. Hän puhui nopeasti muutamia raamatunjakeita aivan kuin hänellä olisi paljon sanottavaa eikä se häirinnyt minua. Kaikki osui ja upposi, erityisesti tämä:

'Sinua kannattelevat iankaikkiset käsivarret.'

Niin sen täytyi olla.
EdellinenSeuraava

Paluu Blogit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa