witness blogi

Avaa oma blogisi. Kuvablogit. Teemablogit.
Blogeja muualta.
ViestiLähetetty: 27.06.2015 08:52
Meillä Savossa varmaan puhuttaisiin plokista, joka ajanoloon pyöristyisi lokiksi, jolla on taas oma merkityksensä, vaikkei niin kaukana alkuperäisestä.

Lopunaikana vain alkuperäinen on aitoa, kaikki muut huonoja kopioita.

'Lopunaikojen usko' onkin sydämelläni, ei omasta halustani tai ymmärryksestäni. Niinikään ajattelen, että kun ihminen uskosta osalliseksi tultuaan armoitetaan rukoillen julistamaan jonkin asian puolesta, hänelle valtuutetaan myös työkalut siihen. Suurin on rakkaus. Kaikki muu on yhtä suurta sivulausetta.

Niin, olen pellavapäinen tyttölapsi Savosta, joka näki päivänvalon 1960-luvun alussa ja joka iloitsee oppia joka päivä uutta. Keski-iän iloisia oivalluksia onkin oppia muilta. Mielellään Häneltä itseltään.

Sydämelläni on tänä armon aamuna ollut kysymys: Kuinka ihminen tulee autetuksi?

Ja vastaus alkaa - rakastamisesta. Ihmisellä on tarve tulla kuulluksi ja vielä sen jälkeen kuunnelluksi loppuun asti. Se, miten tästä jatketaan, on toinen asia, josta lisää joskus myöhemmin, jHs.
ViestiLähetetty: 27.06.2015 09:26
Aluksi kerron siitä, kuinka tulin itse autetuksi.

Olen joskus todistanut kokouksissa, kuinka kanat pelastivat minut.

Neljävuotiaana kiirastorstai-iltana jäin piirtelemään sisälle tuvan lattialle, kun vanhimmat sisareni menivät mummon kanssa ulkosaunaan, äiti pienimmän sisareni kanssa navettaan iltalypsylle ja isä autonpesuun ulkosalle. Äiti oli siivonnut ja leiponut pääsiäiseksi ja isä oli puhdistanut öljykamiinan.

Muistin siinä, että isosiskoni olivat päivällä käyneet kauppa-autolla ja ostaneet pyhiksi karkkeja ja joiden tiesin olevan vuoteessa tyynyn alla. Ajattelin salaa käydä ottamassa vähäsen, mutta kuinka ollakaan, laatikko olikin avaamaton. Menin takaisin piirtämään ja samassa muistin, että pikkusiskoni on navetassa eikä hän osaa hoitaa kanoja. Kanat tuli aina minua vastaan, kun menin navettaan, leyhyttivät siipiään ja antoivat minun ottaa ne syliin. Kutsumukseni ajoi minua eteenpäin, lähdin siis ulos.

Navetassa ollessani kotimme öljykamiina oli räjähtänyt ja kaksikerroksinen kotitalomme paloi maan tasalle, vain kaksi savupiippua jäi pystyyn. Isä oli yrittänyt pelastaa jotakin; turvapaikan sai iso Biblia 1776, jonka sivuilla on vieläkin tummunutta verta.

Asuimme sitten mummon luona, jolloin pääsin pyhäkouluun sen ainoan kerran. Muistan elävästi, kuinka minullekin annettiin yksi kala, jonka sain laittaa tarratauluun. Toisten taulut olivat täynnä, mutta hoidin onnellisena kalaani pyhäkoulun jälkeenkin.

Wanhasta talosta ennen tulipaloa muistan toisen mummoni (jonka sylissä kuvassa olen) huoneen, jonka kirjahyllyissä oli Muromaa, Wislöffiä ja kumppaneita. Hänen huoneessaan muistan oppineeni lukemaan isoja kirjaimia.
ViestiLähetetty: 03.07.2015 04:36
Tänä armon aamuna astun nöyrästi Herrani eteen ja tunnustan, etten tiedä niinkuin tulee tietää. Niinikään tunnustan, etten ole heittänyt kaikkia murheitani Hänen päällensä.

Muistuu mieleeni eräs vapunaatto, kun pidimme yhteiskristillisen toritapahtuman (joka sitten huipentui vappupäivän Jeesus-marssiin). Paikalla kävi juovuksissa oleva seurakuntanuori, joka kertoi 'tietävänsä' nämä asiat.

Niinikään juohtuu mieleeni eräällä julkisella foorumilla kirjoittanut pastorismies, joka kertoi, ettei hän lue nykyisin Raamattua, kun hän 'tietää', mitä siellä on.

Tarkoittaessamme tietävämme kerromme itseasiassa oman näkemyksemme sen teorian ja kokemuksen puitteissa, mikä meillä itsellämme on. Kirjoitettu Sana on kuitenkin itsessään elävä todellisuus, muuttumattomana ja vakaana ei mykkä eikä kuuro, vaan se luo uutta.

Uskovan uudet haasteet ovat samat joka päivä: rukous ja Sana kompasseina liikumme, olemme ja elämme sen sukukunnan keskellä, josta meidät on nostettu, kannettu ja pelastettu.

Rohkenen liittyä heihin, jotka toteavat, että mitä pidempään he ovat saaneet olla uskossa, sitä vähemmän he 'tietävät' Kaikkivaltiaasta Jumalasta.
ViestiLähetetty: 03.07.2015 05:04
Olen ns. pystymetsästä uskoontullut.

Pikkusiskoni (joka ei osannut hoitaa kanoja) tuli herätyksen tilaan lukioikäisenä ja surin asiaa. Hän muuttui, aivan kuin hohti. Tiesin, että olin ilman ja ulkopuolinen. Yhteytemme katkesi, vaikka asuimme samassa huoneessa. Myös muu perheemme ihmetteli asiaa.

Nuorten parissa tuli muitakin uskoon, mutta minä en. Enkä ikinä tulisi...

Ylioppilaskeväänä lähdimme penkkarireissulle Kajaaniin. Linja-autoasemalle jäi vilkuttamaan luokallamme uskoontullut tyttö. Sain kokea, mitä on olla 'joukon mukana': minua ei kiinnostanut juhlinta, mutta minua ei kiinnostanut myöskään seurakunta.

Perillä ahdistuin lisää. Etsin kynää ja paperia kirjoittaakseni jonkin runon, kun sellaista harrastin. Hotellin pöytälaatikosta löytyikin Gideonien Raamattu. Avasin sen summanmutikassa ja silmiini osui sanat:

Kuva
Jeesus (Matt. 7:7) kirjoitti:Anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan.


Tuo hetki oli pyhä eikä siinä ollut yhtään murhetta enää.
ViestiLähetetty: 09.07.2015 21:51
'Vietin' lukion jälkeen välivuoden herännäisopistossa. Kevättalvella siellä vieraili vanhempi naishenkilö, joka profetoi minulle mm. Joh. 21 luvun sanoin 'ruoki minun karitsoitani'. Olin vasta vuoden ollut uskossa, karitsa itsekin.

Ihmisen alitajunta muistaa ja muistuttaa asioista ns. sisäisenä äänenä, intuitiona tms. herkkyytenä, mutta sellaisesta erotuksena on Jumalan Hengen lohdullinen ja rohkaiseva puhe, joka on yhtenevä kirjoitetun Sanan kanssa.

En kaipaa mitään hengellistä kokemusta tai ihmettä ilman Jumalan Nimen kirkastumista. En mielelläni mene rukousjonoon ellen koe kehotusta niin tehdä. En arvaile Jumalan tarkoitusperiä, mutta sisimmässäni tiedän, että Hän on Kaikkivaltias. Hän on ajan tasalla ja tuntee omansa.

Erityisesti henkeäni koskettaa sairaiden paraneminen rukouksien kautta. Jeesuksen sanat 'tämä laji ei lähde kuin rukouksella ja paastolla' osuu ja uppoaa. Kutsu paastoon hiljentää rukoukseen, ei ihmistekona, vaan ojennettuna kätenä, johon tartutaan ylhäältä.

Hän, joka nuhteli tuulta, voi nuhdella viruksia ja bakteereja, mutta Hän uskoi meille myös auktoriteetin Hänen Nimessään tehdä samoja tekoja. Ja ilman Häntä emme voi mitään tehdä.
ViestiLähetetty: 10.07.2015 08:37
Vuodet tänne asti ovat olleet kuin 'tuhat vuotta ja yksi päivä'. Elän ns. kolmatta ikää, keski-iän jälkeistä vanhenemista. Aiemmin jopa tavoittelemani asiat tuntuvat nykyisin ylen turhilta, suorastaan sopimattomilta. Tässäkö tämä oli, kysyn.

2000-luvun alusta on jäänyt mieleeni marraskuinen sunnuntai, jolloin sain kokea hengellisen uudistumisen eräässä päivätilaisuudessa. Se oli iloinen asia ja kantoi uutta hedelmää, aivan kuin rajapyykkinä se todisti Jumalan puuttumisesta peliin. Sen jälkeen vielä tänä päivänäkään en ole kyennyt kuuntelemaan radiota.

Addiktioihmisenä, impulsiivisena luonteena ja perfektionistinä en ole kyennyt vain kelpaamaan, vaan suorittamaan. Lakihenkisyys, uskonnollisuus, omavoimaisuus ja farisealaisuus oman poven hedelminä ovat sekoittuneet nektareiksi, joita en halua tarjoilla kenellekään.

Ymmärrän jotenkin, kun keskiajalla Raamattua ei haluttu antaa kansan käsiin, vaan 'kirkko' vastasi sen opettamisesta; tänään opintuulissa väsytetään herkkäuskoisia ja heiveröisiä, kun he kiiruhtavat lahkosta toiseen luottaen siihen, että 'täällä on Kristus'.

Löysin hengellisen kotini Vapaakirkosta vasta muutama vuosi sitten ja käsitän, että Herrani työ minussa on vielä monella tapaa kesken.
ViestiLähetetty: 24.07.2015 15:32
Rukouspaikka

Tänne metsään
on poluilla aina tilaa.
Ei askeleista yksikään
ole tiellään koskaan liikaa.

Rukouspaikkaa se kantaa nimenään,
koska saata ei vastustaa,
että maahansa vihreään
joku polvistuu itkien hiljaa.


Tekstin olen kirjoittanut 1980-luvun alussa; minulla oli eräs mielipaikka, jossa kävin hiljentymässä.

Monella on olemassa jokin paikka, jonka ikäänkuin pyhittää so. erottaa. Uskon näin käyneen myös Raamatun henkilöille.

Hengellisen uudistumiseni jälkeen elin vaikeaa aikaa. Kävi mielessäni 'mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää'. Kerran eräänä päivänä en olisi jaksanut enää yhtään eteenpäin, ja yllättäen sain tulla rohkaistuksi selkein sanoin ylhäältä 'rakasta vain'. Se oli avain siihen hetkeen, ja on kantanut sen jälkeenkin. Olin tuolloin nousemassa silloisen asuntomme portaita. Olisin voinut nimetä nuo portaat 'Herra tietää' -portaiksi. Ne oli totisesti toivon portaat.
ViestiLähetetty: 16.09.2015 07:11
Seurakunta on Jumalan lasten syli.

Olen kuulunut ev.lut., helluntai-, city- ja (nykyään) vapaaseurakuntaan. Aktiivista passiiviseen ja siltä väliltä. Sydämestäni olen yhtä sisarien ja veljien kanssa, joille Kristus Jeesus on pää eikä häntä.

Olen naimisissa ei-uskovan miehen kanssa, joka uskoo evoluutioon ja jolle Jeesus on satuolento. Hän on kuitenkin ainoa ihmnen, joka ymmärtää ja rakastaa minua sellaisena kuin olen.

Sinulle, jolle oma elämäsi on avoin yhtälö, jossa muuttuvia tekijöitä on monia, haluan kertoa, ettei Jumalalle mikään ole mahdotonta. Hänelle ihmeet ovat luonnollisia ja pienet asiasi tärkeimpiä tänään.

Ole siunattu ylhäältä Kuningas Jeesuksen Nimessä.
ViestiLähetetty: 02.10.2015 08:02
Aina silloin tällöin törmää ihmiseen, joka sanoo olevansa hyvä ihmistuntija. Jonkin ajan kuluttua tulee ajatus, että minua sinä et nyt kovin hyvin tunne. Jos nyt itseänikään tunnen.

Jeesuksesta sanotaan, 'ettei hän tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on' (Joh. 2:25). Eittämättä Hän on paras Ihmistuntija.

Niinikään 'nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan' (1 Kor. 13:12).

Joskus pysähtyy muistelemaan menneitä kujanjuoksujaan, mutta sensijaan, että käpertyisi itsesyytöksiin tai -sääliin, tyytyy toteamaan, että silloin on toiminut sillä ymmärryksellä ja niillä voimavaroilla, mitä on ollut käytettävissä. Tämän päivän diagnoosina on aina enenevä armo - lahja Ihmistuntijalta.
ViestiLähetetty: 08.10.2015 15:49
Vuosia sitten erästä evankelistaa arvosteltiin siitä, että hän julistaa liiaksi Kristuksen voittoa ja puhuu vähemmän kärsimyksen osallisuudesta. Kun sitten tutustuin evankelistan omaelämäkertaan, sieltä löytyi kaikkea muuta kuin menestystä. Opin jotakin. Vain kaikkensa menettänyt voi julistaa Jumalan kaikkivaltiutta ja Hänen suvereeniuttaan uskottavasti.

Kaikista palavimmat rukoukset sairaiden puolesta nousevat omalta tautivuoteelta. Kun jäljelle jää Jumalan mahdollisuudet ja Hänen kunniansa. Tätä olen ollut oppimassa kipujen keskellä Jumalan armosta.

Lupautuminen ja vihkiytyminen Hänen käyttöönsä on hetki, jota taivaassa odotetaan. Silloin kääntyy uusi puhdas sivu, johon kirjoitetaan 'Halleluja, tie on valmis Kunnian Kuninkaalle'.

Alkuseurakunnan vainojen aikaan lausutut sanat pätevät myös lopunajan seurakunnan aikana (1 Kor. 7:31): "ja ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niinkuin eivät sitä käyttäisi; sillä tämän maailman muoto on katoamassa".
Seuraava

Paluu Blogit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa