kalamoksen blogi

Avaa oma blogisi. Kuvablogit. Teemablogit.
Blogeja muualta.
ViestiLähetetty: 31.03.2017 17:53
Katsoin tänään areenasta tullutta suoraa lähetystä.
Ennenkuin Tasavallan Presidentti saapui paikalle,
kamera näytti pitkään hyvin tyylikästä sisäkuvaa.
Valtaosan tuosta kuvasta vei portaikko,
jossa oli punainen matto kullanvärisine kiinnikkeineen.

Hiukan samantapainen oli ollut portaikko siihen vinttihuoneeseen,
jossa olimme asuneet, kun olin viisivuotias.
Silloin astelin kotiin aina punaista mattoa pitkin.
Ja siinä oli muistaakseni samantapaiset kiinnikkeet.

Sitten jouduimme muuttamaan, ja nyt kaikki oli toisin.
Alapuolellamme ei ollut ihmisasuntoa,
vaan vetoinen matala perustus,
jonka sisäpuolella asuivat hiiret ja rotat.
Sieltä tulvi tunkkainen haju sisälle.

Aiemmin asuinhuoneessamme oli ollut kaakeliuuni.
Nyt peltinen pönttöuuni kamarissa,
ja keittiössä hirvittävän iso hellanrumilus, joka ei vetänyt.

Myös asuinympäristö oli kovin toisenlainen.
Aiemmin en ollut osannut pelätä mitään.
Ei ollut mitään aihetta. Nyt oli toisin.

Pihapiiriin kuului myös isoja poikia.
Yksi heistä oli puolet pidempi kuin minä,
ja vastaavasti paljon minua vanhempi.

Hän kutsui minut luokseen.
Ja minä tietysti menin.

Hän halusi harjoitella judoa.
Hän otti oudon asennon hiukan selin minuun,
otti yhdestä kädestäni kiinni
ja kiskaisi minut itsensä yli,
ja minä mätkähdin kovalle hiekkapihalle.

Kerran jouduin iltapimeässä yhtäkkiä johonkin ihmeelliseen juttuun.
Tuo samainen nuorimies laitti minut jotenkin naruihin,
ja lapsilauma ympärillä huusi innosta.

En oikein tiedä, mitä siinä tapahtui,
mutta menin kotiin itkien ja verta nenästä valuen.

Nyt isä hermostui. Tivattuaan, mitä oikein oli tapahtunut,
hän syöksyi pihalle ja silloin tämä nuorukainen juoksi ties minne.
Hän oli nopeampi juoksija kuin isä. Onneksi.

Minä en enää uskaltanut kulkea pihan läpi, jos näin tuon nuorukaisen siellä.
Ja näinhän minä, kun kerran samassa pihapiirissä asuimme.
Minä yritin kiertää jostain talon takaa,
mutta sielläkin hän tuli minua vastaan,
ja vaati, etten saa kertoa hänestä enää isälle.

Elämääni oli tullut uusia elementtejä.
Rakkauden tilalle oli tullut pelko,
luottamuksen tilalle epäilys.

Ja kohta minä olin yksi niistä,
joka yritti viisivuotiaan vimmalla uhata toisia.

Kuten aiemmin olen kertonut,
minä tiesin, miten paha maailma saadaan hallintaan.
Tietenkin samalla tavalla kuin edellisessä asuinpaikassani
alakerran vuokraemäntämme oli tehnyt,
kun näki tuhmien poikien ampuvan ritsalla lintuja.
Hän soitti poliisit.

Ja niin minä huusin nyt pihalla pahalle maailmalle,
että minä soitan poliisin.

Eihän meillä tietenkään ollut edes puhelinta.
Saatikka, että minä olisin osannut sillä johonkin soittaa.
ViestiLähetetty: 02.04.2017 17:56
Tuossa pihapiirissä kyllä vieraili mustamaija aina sillöin tällöin.
Korjasi talteen ja selviämään jonkun rähinöimästä.

Kerran minun pienen lapsen silmäni hiukan ihmettelivät
jotenkin oudosti käyttäytyvää miestä,
joka meni tuon yhteispihan läpi rantaan uimaan jonkun naisen kanssa.

Jonkun ajan kuluttua tuo nainen raahusti rannasta yksin
ja huusi minulle, että mikä tämän paikan osoite on.

Minä en ymmärtänyt, mistä on kysymys,
mutta toiset ymmärsivät ja käskivät soittaa poliisin.
Ja näin tuo nainen lupasikin tehdä. Hänet oli raiskattu.

Yksi todella säälittävä miesparka
löytyi eräänä aamuna hirressä omasta kodistaan.

Kaikenlaista inhottavaa tapahtui.
Hukkumisia, dramaattisia linja-auton alle jäämisiä jne.

Minun murheeni olivat pieniä, joskin minulle suuria.
Minun ikäiseni toinen poika tuli ahdistelemaan minua,
kun astelin kauppaan ostamaan maitoa ja leipää.
Tai paremminkin aina palatessani kaupasta.

Äiti ihmetteli, miksi kaupparahasta puuttu aina hiukan.
En uskaltanut sanoa, että minut ryöstettiin joka kauppareissulla.

Asia painoi minua kovasti jo senkin tähden,
että tiesin kuinka tiukassa elämisemme oli.
Monesti olimme äidin kanssa linja-autoa vastassa,
kun tiesimme isän tulevan töistä tilipäivänä.
Ja niin äkkiä isä antoi meille rahaa,
ja saimme viikonlopuksi ostettua ruokaa kaupasta,
johon ehdimme juuri ennen sen sulkeutumista.

Mutta takaisin tuohon minulta rahaa vaatineeseen poikaan.
Kerrran minä päätin luikerrella asiasta.
Minä sanoin tuolle pojalle,
että jos nyt päästät minut menemään kotiin,
etkä ota meidän rahojamme,
niin ensi kerralla minä tuon sinulle oikein ison sinisen setelirahan.
Tarkoitin viiden markan vai oliko vielä viidensadan markan seteliä.

Monta kertaa tuo poika syöksyi jostain puskasta, kun palasin kaupasta,
ja pyysi sitä lupaamaani sinistä rahaa.
En muista miten tuo episodi päättyi.
ViestiLähetetty: 23.04.2017 17:27
Olin jo pienenä edellisessä asunnossamme asuessamme vaistonnut sen,
että määräajoin oli jotenkin ahdistava päivä.

Sitä en ymmärtänyt, että se päivä oli isän tilipäivä.
Se oli aina murheen päivä.

Äiti sai pienen pienen sairaseläkkeen,
minusta maksettiin pienen pieni lapsilisä,
ja sitten meidän olisi pitänyt elää isän palkalla.

Jossain vaiheessa, josta minä en muista mitään,
oli tilanne ollut se - ehkä jonkin lakkoilun tai muun syyn takia -
että isä ei voinut käydä työssä.
Elettävä kuitenkin oli. Ja niin isä yritti kaikenlaista.
Muun muassa hän maalasi tauluja.

Ei hänellä ollut tietenkään varaa ostaa taulumaaleja,
mutta hän sekotti itse emulsiot ja teki värit.
Ja näin hän saattoi myös tehdä sellaista maalia,
joka ei niin pahasti ottanut äidin keuhkoihin.

Kerran isä oli jostain huomannut ilmoituksen taiteilijaseurasta.
Ja niin hän liittyi sellaiseen, jos saisi vaikka jotain maalausvinkkejä.
Sitten jonkun ajan kuluttua tuli taiteilijaseurasta kutsu iltatilaisuuteen.
Pukuvaatimuksena oli frakki.
Oli siis käynyt oikein tosi paha väärinymmärrys.
Isä tietenkin erosi taiteilijaseurasta samantien.

Mutta tauluja hän maalasi ja sitten äiti nivelreumaisilla käsillään
raahasi niitä talosta taloon ja yritti myydä niitä.
Ja sillä rahalla meidän sitten olisi pitänyt pysyä hengissä.
Eihän niitä juuri kukaan ostanut.
Mutta hengissä me kuitenkin selvisimme.

Sitten tuli taas veroilmoituksen teon aika.
Mitä laitetaan isän ammatin kohdalle.
Kun oikein muuta työtä ei tuona vuona kai ollut,
niin siihen laitettiin "Taiteilija".

Verottaja oli vielä läytänyt isän nimen taiteilijaseuran jäsenluettelosta.
Ja niin tuli hirrrrrrrvittävän suuret mätkyt.
Isä meni vetotoimistoon ja selitti todellisen tilanteen.
Isälle oli sanottu, että jos te haluatte, että näitä veroja pienennetään,
niin siitä ei tule mitään.

Vuodesta toiseen jokainen tilipäviä oli tämän jälkeen suuren murheen päivä.
Mitä enemmän isä oli tehnyt raskasta työtä ja varmaan ylitöitäkin,
niin sitä enemmän joka tilistä verottaja ulosmittasi siitä.
ViestiLähetetty: 30.04.2017 17:58
Olimme siis joutuneet muuttamaan uuteen asuntoon,
jos sitä nyt oikein sellaiseksi saattoi sanoa.
No, tekihän isä siinä heti ison remontin,
kun oli sairaslomaa katkenneen jalan takia, kuten aiemmin kerroin.

Sitten katkennut jalka oli taas kunnossa,
ja isä palasi raskaihin töihin telakalle
siirtämään painavia rautalevyjä paikasta toiseen jne.
Hän putosi jostain korkealta kahden rautalevypinon väliin
kiilautuen molemmista kyljistään.
Molemmilta puolilta meni kylkiluut poikki.

Vesi ei enää tullut hanasta niinkuin vanhassa asunnossa.
Vesi haettiin kaukana rannalla olevasta rengaskaivosta.
Isä puhisi ja pihisi katkenneiden kylkiluidensa tähden,
kun nousi jäistä rantatietä pitkin
painava ehkä 15 litran emalipintainen ämpäri täynnä vettä
kummassakin kädessä.

Merellinen ympäristö oli sinänsä isälle tuttu.
Hän oli syntynyt saaristopitäjässä.
Nuorena hänen tehtäviinsä renkinä oli kuulunut
muun muassa maidon vieminen meijeriin.
Kesäisin soutaen, talvella hevospelillä.

Kahdesti kävi niin, että hevonen putosi jäihin.
Molemmilla kerroilla isä sai yksin hevosen jäistä ylös.
Jostain syystä hevoset luottivat isään.
Toisessa noista tapauksista hevosen tilanne oli hyvin paha.
Mutta se siis luotti isään täydellisesti,
ja oli rauhallinen ja pysyi hissukseen siihen hetkeen asti,
että isä oli saanut irrotettua kuorman hevosest ja muut valmistelut tehtyä,
ja sitten huusi hevoselle, että nyyyyt ...
Ja silloini isän väkivahvoilla käsillä ja hevosen kovalla ponnistuksella
pelastuminen onnistui.

Tuo luottamus oli sinänsä ihmeellinen asia,
sillä siihen aikaan ei hevosia paljon säälitty.
Isän täytyi ottaa huonokuntoinenkin hevonen vaikka kyntöhommiin,
vaikka hän ei olisi sitä halunnut tehdä.
Mutta silti nekin hevoset, jotka eivät muiden kanssa tulleet toimeen,
tulivat toimeen isän kanssa.
ViestiLähetetty: 15.05.2017 15:21
Ensimmäinen muistikuvani äitienpäivästä on
noista maisemista, jonne muutimme, kun olin 5-vuotias.

Ja mitä minä muistan.
Sen, että isä antoi minulle 500 mk.
Ja se oli siis vanhaa rahaa eli myöhemmin 5 mk.

Mutta sekin oli hirvittävän iso raha
meidän taloudessamme. Aivan huikea.

Isä käski ostaa sillä kaupasta jotakin äidille.
Ihan protokollan mukaan tuo ei mennyt,
kun en oikein ymmärtänyt asian jujua.

Seuraavana aamuna minä menin äidin luokse,
joka vielä oli peiton alla,
ja kerroin, että isä antoi minulle ison sinisen rahan,
ja minä saan ostaa sillä jotakin lahjaksi.

Ja protokolla meni lopullisesti sekaisin,
kun äiti huusi sängystä isälle,
joka hääräsi keittiössä,
että nyt pikku-kalamos paljasti salaisuuden.

Minä yritin selittää, että enhän minä sitä kertonut,
mitä minä sillä ostan.
Mutta sen verran pilalle tuo homma meni,
että en edes muista, mitä minä sitten äidille ostin.
Vai ostinko vain hienon kortin.
Edellinen

Paluu Blogit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa