kalamoksen blogi

Avaa oma blogisi. Kuvablogit. Teemablogit.
Blogeja muualta.
ViestiLähetetty: 24.12.2016 14:49
Ensimmäinen muistikuvani joulusta,
on sellainen, että isäni meni johonkin tuosta vinttihuoneesta,
jossa asuimme.

En sinänsä ymmärtänyt mitään joulupukista,
vielä vähemmän miehestä,
joka isän lähdettyä tuli
iso hapsullinen kankainen lampunvarjostin päässä meille.

No. Tuo kumma mies sitten taas lähtikin.
Ja sitten isäkin tuli taas sisälle.
Ja sitten avattiin lahjoja. Ja niitä oli paljon.

Melkein kaikki - ellei kaikki lahjat - olivat minulle.
Sukulaisemme olivat paljon menneet ulkomaille elantoa hankkimaan.
Kuka Aurstraliaan, kuka Amerikkaan, kuka Ruotsiin.

Ja kaikki tiesivät meidän köyhyytemme.
Ja niin lahjoja tuli ja paljon Australiaa ja Amerikkaa myöten.

Äiti sai ruotsissa asuvalta sisareltaan kerran vuodessa paketin,
jossa oli paljon tämän vanhoja vaatteita.
Mutta se nyt ei sinänsä ollut joululahja.

Mutta minä sain monenlaista lahjaa.
En tuntenut lahjoittajia.
En ollut monia heistä koskaan nähnytkään.

Mutta sellainen on minun ensimmäinen muistikuvani,
jonka yhdistän jouluun.

Ja onhan toki tuosta sitten paljon valokuviakin.
Isä kun harrasti valokuvausta.
Osti vanhoja käytettyjä levykameroita.
Ja sitten otettiin kuva.
Yhden kuvan ottaminen oli jo suuri prosessi.
Isällä oli huppu pään ja kameran yli,
kun tihrasi kameran takana olevaa himmeälevyä,
jossa minä olin ylösalaisin.
Sitten jossain vaiheessa himmeälasin tilalle laitettiin
laakafilmin palanen tai vastaava lasilevy.
Ja sitten painettiin sellaisesta lyhyen
johdon päässä olevasta jännästä painikkeesta.
Ja kuvattavan täytyi tietenkin pysyä paikallaan
koko prosessin ajan.
ViestiLähetetty: 02.01.2017 19:38
Blogini alkumetreillä mainitsin yhdestä varhaisesta päänsärkykohtauksesta.
Silloin olin polvistinut äidin sängyn viereen,
ja painoin kipeän pääni äidin täkkiä vasten.

Päänsärkykohtauket jatkuivat.
Ja niin äiti ja isä olivat hankkineet päänsärkypillerin.

Se oli punainen ja pieni ja kovapintainen.
Eikä sitä olisi saanut purra.
Se olisi pitänyt vain niellä sellaisenaan.

Ja sitten jotenkin olisi pitänyt juoda vettä lasista yhtäaikaa.
No pieleen se meni.
Lopulta minä puraisin sen kovan pillerin kahtia.
Ja varmaan sitten nielinkin sen.
En muista miten kävi veden kanssa.
Enkä ollenkaan sitä,
auttoiko tuo pilleri päänsärkyyn millään tavalla.

Vuodet vierivät. Taas polvistuin.
Tällä kertaa kansakoulun pulpetin viereen
ja painoin pääni tuolini päälle.

"Opettaja, kalamos on noin kipeä".

Pitelin päätäni. Oikein johtajaopettaja kutsuttiin paikalle.
Ja tietenkin järjestettiin kyyti kotiin.

Minut istutettiin kolmasluokkalaisen polkupyörän rautaiselle takatelineelle.
Ja siinä sitä pompittiin hirvittävän kipeänä
soratietä pitkin kilometritolkulla koulusta kotiin.
ViestiLähetetty: 12.01.2017 10:27
Tuli hypättyä edellisessä viestissäni jo kansakouluun.

Menomatka onnistui kahdella linja-autolla.
Kansakoulu oli hyvin harvaanasutulla seudulla.
Ei siellä juurikaan mitään liikennettä ollut.

Eräänä aamuna kuitenkin,
kun linja-auto pysähtui koulun pysäkille
ja minä taapersin autosta ulos
ja lähdin ylittämään tietä linja-auton takaa,
niin yhtäkkiä tajusin että henkilöauto on tulossa
suoraan päälleni hirvittävää vauhtia.

En ehtinyt kuin säikähtää ja löysin itseni syvältä ojasta,
jonne auto minut heitti.
Johtajaopettajakin sattui paikalle kohta
ja mittaili tuon auton jarrutusjälkien pituutta - ja sitähän oli.

Myöhemmin tuo päälleni ajanut mies kertoi kuskatessaan
minua ja äitiäni kotiinpäin sairaalasta,
että hänelle on aiemminkin käynyt näin.
Raitiovaunusta tuli nainen ulos ja tämä mies ajoi yli.
Tämän naisen ei käynyt yhtä hyvin kuin minun.
Hänen elämänsä päättyi siihen.
ViestiLähetetty: 15.01.2017 18:17
Palaan takaisin varhaisimpaan lapsuuteeni.
Minä opin jollain lailla tietämään, että on olemassa myös pahoja poikia.
Ne olivat selvästi minua isompia,
ja minä en muutenkaan tietenkään kuulunut niihin.

Mutta oli sellaisia, jotka muun muassa ampuivat ritsalla lintuja.
Ja alakerran emäntä sitten soitti poliisit paikalle.
Valitettavasti monesti nuo ratsupoliisit tulivat usein sen verran viiveellä,
että ampujat olivat jo kadonneet.

Minä kuuluin sarjaan pyhäkoulupoika.
Sunnuntaisin tuo samainen täti vei minut pyhäkouluun,
jota eräässä isossa koulurakennuksessa pitivät.
Siis isäntä piti pyhäkoulua isommille lapsille
ja tämä emäntä pienemmille, joihin minäkin kuuluin.

En mitään mistään ymmärtänyt.
mutta sen muistan, että minulla oli valkoiset hanskat.
Ne piti saada käteen, kun pyhäkouluun mentiin.
Kerran niitä ei löytynyt,
ja niin minä en suostunut lähtemään ollenkaan.
ViestiLähetetty: 23.03.2017 19:13
Kun olin viisivuotias, me jouduimme taas etsimään asuntoa.
Sillä alakerran pariskunta sai lapsen,
ja tarvitsi tuon vinttihuoneemme tälle.

Ja kyllähän me sitten ensimmäisten kauhistusten jälkeen löysimme asunnon,
joka oli jotenkin ihmisasunnoksi kelpaava.
Vuokrattavana olevaa huonetta ja keittiötä puutalossa
oli katsomassa meidän lisäksi yksinäinen nainen.
Hän ilmeisesti katsoi meidän olevan suuremmassa pulassa kuin mitä hän oli,
kun oli tämä viisivuotiaskin.

Ja niin me sitten muutimme ihan uuteen ympäristöön.
Tämä ympäristö ei ollut enää ollenkaan pyhäloulupojalle sopiva.

Vuosikymmeniä myöhemmin sain tietää,
että tuo hiukan kummallinen puutalokompleksi
oli ollut joskus kauan sitten historian saatossa bordelli.
Ehkä ei juuri se huoneisto, johon me muutimme hyyryläisinä,
vaan vieressä ollut isokokoinen puurakennus,
jossa oli suuri määrä ihmeen pieniä huoneistoja,
ei kuitenkaan kahta samanlaista.
ViestiLähetetty: 25.03.2017 10:35
Minä olen 50-luvun tuote.
Mutta isäni oli syntynyt vuosisadan vaihteessa,
ja nähnyt ja kokenut paljon asioita. Sodat ja kapinat ym.
Siinä olisi kyllä ollut elokuvan ainestakin.

Myös äitini, vaikka oli paljon isää nuorempi,
muisti kyllä myös sodan kauhut.
Kuinka sireenit ulvoivat ja sitten juostiin läheiseen metsään suojaan.
Rakennuksiahan vihollinen kai yritti pommittaa.

Isä oli koko ikänsä tehnyt erittäin raskasta työtä.
Niin nytkin, kun muutimme uuteen asuntoomme.
Telakalla hirvittävän painavia rautalevyjä siirrettiin paikasta toiseen miesvoimin.

Kun telakalle tuli töihin nuorukaisia, niin eihän niistä ollut tuollaiseen työhön.
Isoa rautalevyä siirrettäessä yksi heistä irrotti otteensa,
ja silloin koko rautalevy putosi. Ja isältä meni jalka poikki.
Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta.

Niinpä isällä oli sairaslomaa, kainalosauvat ja jalka kauheassa kipsissä.
Ja niin oli oiva tilaisuus tehdä välttämätön peruskorjaus tuossa asunnossa.
Hän hyppi yhdellä jalalla välillä kainalosauvojen varassa - välillä ilman niitä,
ja irrotti korkkimaton ja repi lattialankut auki naulauksistaan,
laittoi jotakin lämpöeristettä,
ja taas lankut naulattiin takaisin kiinni.
Samoin uusittiin vetoiset hirsiseinät sisäpuolelta jne jne.

Ei tuo asunto silti kovin lämmin ollut.
Keittiön valtava hella ei muistaakseni toiminut ollenkaan.
Kamarissa oli iso pönttöuuni. Se toimi.

Ruoan laittoa varten hankittiin priimus.
Siinä oli sellainen osa, johon ensin kaadettiin tenua.
Avattiin yksi venttiili. Tenu sytytettiin.
Sitten määrätyssä vaiheessa pumpattiin säiliöstä valopetroolia.
Sitten oikealla hetkellä venttiili kiinni.
Vai mitenkähän tuon venttiilin kanssa oli.
Ainakin tuo kauhistus saatiin sammumaan niin, että venttiili avattiin.
Palamisen aikana aina välillä pumpattin, jos liekki ei ollut riittävä.

Kerran tuo asuntomme oli vähällä palaa,
kun meillä oli kylässä vieraita.
Isä ja äiti nukkuivat vintissä sahanpurujen keskellä.
Vieraileva mies ja vaimo nukkuivat keittiön lattialla.
Minä ja vierailijoiden lapset nukuimme kamarissa.
Vierasperheen isäntä halusi yllättää aamulla isän ja äidin kahvilla.

Hänen vaimonsa vähän vastusteli.
Mies vakuutti, että kyllä hän tätä osaa käyttäa.
Olihän hän ollut rintamalla, jossa näitä vehkeitä oli.

Mutta eipä osannutkaan.
Valkea nousi jo kattoon asti
ja sormet olivat valuvan valopetrolin liekeissä.
Mutta mies ei irrottanut otettaan priimuksesta.
Hänen vaimonsa ei millään osannut avata ulko-ovea.
Hän väänsi lukon nuppia väärään suuntaan.

Lopulta isä heräsi metakkaan,
ja ovi saatiin auki ja liekehtivä priimus heitettyä pihalle.
ViestiLähetetty: 26.03.2017 08:36
Tämä ensimmäinen kesäajan aamu oli pimeä ja väsyttävä.
Mutta muistelen nyt ensimmäistä aamuani tuolla uudessa asuinympäristössäni.
Silloin ei onneksi tuollaista hullutusta kuin kesäaika ei ollut vielä keksittykään.

Olin siis viisivuotias.
Menin aamulla ulko-ovesta tuon kolhoosin pihalle.

Aamuaurinko paistoi matalalla.
Se kimmelsi pihalle näkyvän meren pinnalla kuin kristalli.
Yhtäkkiä tuon aamun viileydessä tapahtui jotakin, mikä jähmetti minut paikoilleen.

Valtava valkeus tuli tuon kimmeltävän veden pinnalle.
Näytti aivan siltä kuin maan alta
ikäänkuin sen pihan alta, jossa olin,
olisi lipunut hitaasti esiin jotakin.
Ensin vain jotain valkoista tuli ja tuli.
Pian tajusin, että se on laivan valkoinen keula.
Mutta tuota valkoista tuli aina vaan enemmän ja enemmän näkyviin.
Lopulta koko valtava valkoinen kerrostalon kokoinen jätti lipui
tuon aamuauringon kristallisoiman veden päällä.

Minä olin jähmettynyt paikoilleni. Haukoin henkeä.
Sitten menin sisälle kertomaan äidilleni,
että minä näin jotain aivan ihmeellistä.
Tässä pihalla ei kun tuossa merellä menee valtava laiva.

Äidillä oli kiireitä, ja niin laiva ehti mennä pois,
ennenkuin hän ehti tuota ihmettä nähdä.
Ei hän oikein ymmärtänyt, mikä laivassa nyt niin ihmeellistä oli.
Mutta eihän hän nähnyt sitä valtavaa kirkkautta, minkä minä näin.

Valtava auringossa kylpevä valkoinen laiva,
josta kuului onnellisten ihmisten ääniä,
lipui täältä maan päältä
kristallin lailla kimmeltävää veden pintaa pitkin
jonnekin kauas pois.
ViestiLähetetty: 27.03.2017 08:54
Noita valtavia matkustajalaivoja meni aamuisin ja iltaisin.
Muita laivoja pitkin päivää ja yötä.

Iltahämärässä kamarin ikkunasta näkyi,
kuinka pimeyden keskellä lähestyi
lukematon määrä valaistuja ikkunoita
ja vähän muitakin valoja.

Näky oli täysin erilainen kuin aamulla,
mutta niin säväyttävä,
että isä, äiti ja minä juoksimme pimeälle rannalle
katsomaan tuota valoshowta pimeyden keskellä.

Valtava sisältä valaistu laiva lipui pimeyden keskellä jonnekin.
Salmi oli tässä kohden niin kapea, ja laiva niin lähellä rantaa,
että pystyi todellakin kuulemaan laivan sisältä meteliä.
Toki laivan konehuoneestakin sitä kuului ja ulkopuolelta potkureiden kohina jne.
Mutta myös ihmisjoukon ääntä.

Laiva imi tuossa kapeassa salmessa vettä allensa,
niin että ranta kuivui pitkälle mereen päin,
ja saattoi ihan kävellä kuivaa pitkin pitkän matkaa.
Mutta kohta laivan ohitettua tuon kohdan
vesi tulvi takaisin moninkertaisella vesimäärällä.
Siinä tulikin sitten kiire, jos halusi selvitä kuivin jaloin ja housunlahkein.

Ei oikeastaan ole mitenkään ihmeellistä,
jos Jumala pystyi järjestämään niin,
että Israelin kansa pääsi kuivaa pitkin meren läpi,
kun jo ihminenkin saa meren hiukan liikkumaan.
ViestiLähetetty: 29.03.2017 14:11
Muuttopäivän iltana minulle tuli hätä. Isompi.
Mutta missä ihmeessä täällä on ulkohuone.

Illan hämärässä oli vielä lapsukaisia iso lauma pihalla
kaukaa ihmettelemässä uusia asukkaita.

Äiti käski mennä heiltä kysymään asiaa.
Ja minähän menin.
Olivat suurinpiirtein samanikäisiä minun kanssani.

Viisivuotiaat neuvoivat viisivuotiasta.
He juoksivat valtavan ison puurakennuksen tykö,
ja näyttivät yhtä sen ulko-ovista.

    Tuolla!


Se oli kyllä sitten maailman suurin ulkohuone.
No, minä avasin tuon ulko-oven,
mutta ei sen takana mitään huussia ollut,
vaan puiset portaat ylöspäin pimeyteen.

Jäin ihmettelemään jonnekin kauas synkkyyteen johtavia portaita,
ja sain lisäohjeita:

    Älä mene meidän huussiin.
    Tai voit sinä sinnekin mennä.


No, en minä sinne ylös pimeyteen uskaltanut mennä,
ja en minä olisi siellä mitään nähnytkään,
josko sieltä mitään ulkohuonetta olisi voinut löytyäkään.

Ja niin hätätilanne jatkui,
ja minä menin takaisin uuteen kotiimme kertomaan äidille,
että minä en oikein saanut selvää, missä se ulkohuone on.

Sitten äiti tuli minun kanssani lasten luo,
ja nyt yksi tyttölapsi tuli opastamaan meitä perille asti.

Toden totta noiden valtavien portaiden yläpäässä
oli aula, nyt jo ihan pimeä,
ja tuon aulan seinämiä reunusti lukematon määrä huusseja.
Yksi niistä kuului kuulemma meille ja meidän seinänaapurille.
Mutta sitten tämä tyttö näytti heidän huussiaan,
jonka ulkoneinässä oli jotain, mitä meidän ulkohuoneessamme ei ollut.
Palanen lasia. Ja niin siellä ehkä juuri ja juuri vielä näki,
mistä löytyy se paikka, mihin istutaan.

Onneksi sitä ei nähnyt, mitä alla oli.
Ihmettelen vaan vieläkin, miksi niin korkealle
- siis valtavan ison puurakennuksen toiseen kerrokseen -
oli pitänyt rakentaa tuo mukavuuslaitoskompleksi.
ViestiLähetetty: 30.03.2017 08:51
Oli syysmyöhä,
kun tuo muuttomme uudenlaiseen ympäristöön tapahtui.

Ja kohta olikin maassa lunta paksulti.
Ja minulla oli mäkikelkka.
En tiedä, mistä sellaisen olin saanut,
mutta sellainen minulla oli.

Menin taas tuon lapsilauman luo.
Tällä kertaa kysyin, missä täällä on mäki.

No nuo maisemat olivat jylhää mäkeä joka puolella,
mutta nyt tiedustelin paikkaa, missä voisi hiljalleen lasketella kelkalla.

He ottivat itse kukin jonkin pahvin mukaansa.
Minä seurasin heitä vetäen perässäni hienoa mäkikelkkaa.

Sitten tultiin perille.

    Tässä


Todella hieno ja tasainen rinne kalliolta alas.
Mutta hirmuisen jyrkkä.

Minä olin hiukan ihmeissäni,
että eihän noin jyrkkää mäkeä voi kelkalla laskea.

Mutta he olivat sitä mieltä, että kuulemma voi.
No, kun he olivat paikallisia, niin täytyihän heidän tietää.

Mutta en minä istuma-asennossa pystyssä pysyisi.
Niin minä menin makuuasentoon kelkan päälle.

Ja sitten menoksi.
Vauhti kiihtyi hurjaksi.
Kuulin takaani kovaa naurua.

Olin tullut tekemisiin minulle ennestään tuntemattoman asian kanssa.
Minut oli petetty. Minua oli huijattu. Raa'asti.

Mutta en voinut asialle enää mitään.
Vauhti kiihtui ja kiihtyi.

Sitten yhtäkkiä mäki loppui.
Ensin kelkka töksähti lumivalliin
ja minä syöksyin sen päältä lumen sisään.
Sitten kelkka meni jollain hitausvoimalla
vielä minun ylitseni ja jatkoi kedolle ja edelleen merta päin.

Nyt huipulla tuli hiljaista. Minä olin liikkumaton.
En pystynyt myöskään hengittämään.
En siis pystynyt esimerkiksi mitenkään ilmaisemaan, että minä olen avun tarpeessa.

Lopulta sain hiukan heilautettua jotakin kohtaa itsestäni.
Silloin kallionrinteestä alkoi taas kuulua hyperriemullista naurua.

Minä en tosiassa vieläkään pystynyt hengittämään.
Yritin, mutta en saanut ilmaa keuhkoihini.

Lopulta kuintekin pääsin ylös ja sain vedettyä henkeäkin.
Hain kelkan ja kiipesin hiljalleen takaisin ylös.
Sinne saavuttuani tajusin, etteivät he ollenkaan ymmärtäneet,
mitä he olivat tehneet.
Edelleen iloiten suuresti kaikesta näkemästään he pyysivät:

    Mene uudestaan
EdellinenSeuraava

Paluu Blogit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa