kalamoksen blogi

[kalamos]

Sitten tuli seurakunnan kokous,
jossa minut ja muut kastettavat
siunattiin seurakunnan jäseniksi.

Tällä kertaa asiaan liittyi
erikoinen kuvio.

Yhden kastetun äiti
myöskin liitettiin seurakunnan jäseneksi.

Ja minä olin tuo kastettu.
Äiti oli pitkään miettinyt,
mitä sanoisi, kun nyt
lähes 20 vuoden jälkeen
palaa takaisin seurakunnan yhteyteen.

Seurakunnan paimen ehti kertoa
oikeastaan kaiken,
mitä Äiti oli aikonut sanoa.

Sitten Äiti nousi ylös
nivelreumaisena, sormet koukussa,
jalat satojen suonikohjujen
pullistamana, heikoin keuhkoin jne.

Mutta minua riipaisi eniten
Äidin sisäinen kipu.

Ja riipaisi sekin,
että Äiti tehtiin
jotenkin syylliseksi syntiin,
jonka hedelmä minä olin.

Kun seurakunnan paimen
ehti johdatuksessaan jo kertoa kaiken,
niin Äiti ei sitten osannut sanoa
oikeastaan enää mitään.

Hän vain tunnusti syntinsä
20 vuoden takaa,
ja kysyi kyynelsilmin,
että jos hän voisi saada anteeksi.

Paimen kysyi läsnäolevalta
seurakunnalta,
että kuinka moni haluaa antaa
Äidille anteeksi.

Kaikki heiluttivat kättään.
Minut oli annettu anteeksi.

Itse asiassa kukaan
läsnäolevista ei tiennyt
mitään todellisista taustoista,
joista olen aiemmin kertonut.

No.
Näillä sitten mentiin.

Nyt minäkin sain vihdoin ja viimein
Herran Pyhän Ehtoollisen.

Sain juoda Jeesuksen veren
minun edestäni vuodatetun,
syödä Jeesuksen ruumiin
minun edestäni murretun.

Minä en kuitenkaan koskaan
tosiasiassa kokenut tuota
isoa seurakuntaa kodikseni.

Jostain syystä
en kokenut tuon herätysliikkeen
seurakuntia
muillakaan paikkakunnilla
mitenkään läheisinä.

Mutta kun menin millä tahansa
paikkakunnalla
johonkin muuhun seurakuntaan,
joissa yleensä oli
hyvin pieni kuulijakunta paikalla,
niin aina tuntui niin kotoiselta.
Suorastaan turvalliselta.
Tuntui kodin lämpö.