Tuo ei siis kuitenkaan ole selfie.
Isäni on tuon kuvan ottanut joskus aika kauan sitten
luultavasti vanhanajan levykameralla,
jossa laakafilmin tai vastaavan lasilevyn koko
saattoi olla esimerkiksi 18 cm x 24 cm.
Ajatukseni ovat näinä päivinä liikkuneet kuolemassa.
Ja syy siihen on se, että eräs läheinen ihminen siirtyi
- vaikka sairas olikin, niin kuitenkin täysin yllättäin -
ajan rajan tuolle puolen nyt Johannes Kastajan muistojuhlan aikaan.
Ainoa asia, mikä syntymisen jälkeen on varmaa, on kuolema.
Minun kohdallani syntyminenkin oli veitsen terällä,
vaikka jo olin olemassa eli saanut alkuni äidin kohdussa.
Lääkärit kun olivat sitä mieltä, että äitini ei kestä synnytystä.
Minut olisi heidän mukaansa pitänyt abortoida.
Äiti taisi uskoa lääkäreitä siinä mielessä,
että hän kyllä pelkäsikin kuolevansa synnytykseen,
mutta hän pelkäsi myös Jumalaa.
Joka tapauksessa ... minua ei abortoitu.
Äiti eli synnytyksen jälkeen vielä puoli vuosisataa.
Nyt hän on kyllä jo ollut perillä Isän Kotona pitkän aikaa.
Minäkin olen tuon yllä olevan kuvan ottamisen jälkeen
taapertanut jo aika monta vuosikymmentä maan päällä.
Kuolema on vihollinen - mutta voitettu sellainen.
Jeesus sanoi:
Johannes (11:26) kirjoitti:
Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.
Ja sitten toisaalta Jeesus sanoi kuolleiksi sellaisiakin ihmisiä,
jotka vielä ruumiillisesti ovat eläviä.
Jakolinja kulkee siinä,
onko meillä yhteys Häneen, joka on Elämä.
Johannes (5:24) kirjoitti:
joka kuulee Minun sanani ja uskoo Häneen,
joka on Minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä,
eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään
Lähiaikoina rakkaan lähimmäisen tomumaja lasketaan maan multiin.
Mutta hän itse on siirtynyt kuolemasta elämään - jo vuosikymmeniä sitten.
Ja nyt hänen uskonsa on vaihtunut näkemiseksi.
Näkemisiin!