Tuo pyhäkouluaikainen
valo seinällä
himmeni hiljalleen.
Pieni silmä, käsi, jalka, sydän, suu, korva
olivat kaikki varmasti jo käyneet
luvattomilla alueilla,
kun monen vuoden jälkeen
ensimmäisen kerran menin
isoon telttakokoukseen,
josta
aiemmin kerroin. Olin nyt vielä keskenkasvuinen
arka ja ujo poika,
jolle oli syntynyt sellainen käsitys,
että jos en rohkene
tuhannen ihmisen teltassa
nostaa kättäni ylös
ja näin julkisesti tunnustaa,
että olen syntinen,
ja otan nyt julkisesti Jeesuksen vastaan,
niin se oli sitten siinä.
Ja enhän minä uskaltanut,
kun rituaaliin kuului vielä se,
että sen jälkeen täytyi mennä
noiden tuhannen silmäparin
keskitse katumuspenkkiin rukoiltavaksi.
Kerrankin eräässä isossa teltassa
loppukokouksen herkät
kitarakuorolaulut soivat
ja eräs tuttava täti lähestyi
minua pientä poikaa,
että enkö minä haluaisi tulla uskoon.
Ja halusinhan minä.
Ja kuin ihmeissään
hän sanoi äidilleni,
että kyllä kalamos
tahtoo tulla uskoon.
Mutta sitten tuli jatkokysymys.
Etkö sinä haluaisi
mennä tuonne eteen rukoiltavaksi.
Enhän minä millään uskaltanut.
Ja äitinikin kertoi sen tuolle tädille,
että ei kalamos uskalla sinne mennä.
Ja niin ei sitten
tullut mitään uskoontulosta.
No,
sitten eräässä
hyvin pienessä kaupungissa
oli myös telttakokouksia.
Pyöräilin sinne joka ilta
herätyskokoukseen,
ja sitten pimeässä takaisin
taas pitkän matkan kotiin.
Minä olin hiukan ihmeissäni,
että riittäisiköhän se,
jos minä tuossa pienessä teltassa
nostaisin käteni ylös.
Ja vielä enemmän hämmensi se,
että kun siellä ei rituaaliin kuulunut
muuta kuin tuo kädennosto.
Ei ollenkaan kutsuttu eteen
katumuspenkkiin rukoiltavaksi.
Olin hämilläni.
Voiko uskoon tulla noinkin helposti.
No,
minä janosin Herran puoleen
niin valtavasti,
että viimeisessä kokouksessa,
sydän pamppaillen
minä nostin tuossa pikkuteltassa
käteni ylös.
Mutta illan pimeyden
ja teltassa olleen
hehkulampun häikäisyn vuoksi,
saarnaaja ei nähnyt kättäni.
Laskin käteni alas.
Olin järkyttynyt.
Pelastus taitaa olla minulle mahdotonta.
Sitten tuli yllätysten yllätysten
tai sanoisinko huijaus.
Käden noston jälkeen ilmoitettiin,
että nyt viimeisessä kokouksessa
levitetäänkin sitten matto tänne eteen,
ja sanottiin,
että tulkaa nyt kaikki te,
jotka nostitte kätenne ylös,
tänne eteen
katumuspenkkiin rukoiltavaksi.
No enhän minä siihen enää
rohjennut sitten millään.
Ja tuo kädennostokin meni hukkaan,
kun saarnaaja ei sitä huomannut.
Koko matkan polkiessani takaisin kotiin,
minä itkin katkerasti ja rukoilin ja ääneen.
Janoni oli kova.
Joka päivä minä rukoilin Jumalaa,
että Hän pelastaisi minut,
tai niinkuin olin oppinut
asian ilmaisemaan,
että Hän uudestisynnyttäisi minut.
Uskovat sukulaiset alkoivat
myös olla huolissaan minusta.
Äiti oli kertonut isälleen,
että kalamos on niin ujo,
että ei uskalla mennä
tuhannen ihmisen katsellessa
- esille -
niinkuin sanottiin.
Sitten isoisä alkoi
yhtäkkiä puhua minulle,
että kyllä sinne täytyy mennä.
Että se estää sitä uskoontuloa,
jos ei mene.
Kerran istuin taas tuossa
tuhannen hengen teltassa
ja näin kuinka
uskova isä ja äiti taluttivat
aikuista tytärtään alttarille.
Tytär oli ilmeisen kosketettu
saarnatun Sanan tähden.
Ja sinne tytär jäi.
Hänen puolestaan rukoiltiin,
ja sitten pian tämä tytär
alkoi huutaa suoraa huutoa,
niin että telttakankaat olivat revetä.
Jonkin ajan kuluttua tuo
samainen saarnamies,
josta kerroin
edellä linkittämässäni viestissä,
tuli mikrofonin taakse,
ja kertoi kuinka koskettavaa oli,
että tämä uskovan perheen tytär
tuotiin tänne alttarille,
ja hän pelastui.
Äiti selitti minulle sitten
tuosta huutamisesta
tai itkemisestä tai ulvomisesta,
että ei uskoontulon tuollaista tarvitse olla.
No en minä toista samanlaista
ole koskaan huomioinutkaan.
Mutta kuitenkin ymmärsin siis kaikesta,
että uskoontulo tapahtuu siellä,
missä Sanaa on saarnattu,
ja sitten sen seurauksena Pyhä Henki
kutsuu ja vetää Jeesuksen tykö.
Ja itse asiassa
Pyhä Henki vahvisti tämän asian minulle
eräässä saman seurakunnan kokouksessa.
Mutta nyt se tapahtui
seurakuntasalissa.
Silloin oli vielä noita herätyskokouksia.
Ja oli loppuhetken aika.
Ja tunsin kuinka Pyhä Henki laskeutui
seurakunnan ylle.
Ja olisin halunnut tehdä ratkaisun.
Nostaa käteni.
Mutta en minä vaan uskaltanut.
Ja niin minä mielessäni rukoilin:
Jumala,
minä tahdon tulla Sinun omaksesi,
mutta en tahdo tehdä sitä
tuolla tavoin julkisesti.
Ja samalla hetkellä,
kun tuon rukouksen olin mielessäni
Jumalalle huokaissut,
niin joku seurakunnan profeetoista
suorastaan tönäistiin hereille.
Hän veti keuhkot täyteen ilmaa,
niin että korina kävi,
ja sitten hän puhui kielillä
ja kohta perään suomeksi
aivan selvän vastauksen
tuohon äänettömään rukoukseeni:
"Lapseni, Lapseni,
antaudu minulle ehdoitta ..."