kalamoksen blogi

Avaa oma blogisi. Kuvablogit. Teemablogit.
Blogeja muualta.

Re: kalamoksen blogi

ViestiKirjoittaja kalamos » 15.05.2017 14:21

Ensimmäinen muistikuvani äitienpäivästä on
noista maisemista, jonne muutimme, kun olin 5-vuotias.

Ja mitä minä muistan.
Sen, että isä antoi minulle 500 mk.
Ja se oli siis vanhaa rahaa eli myöhemmin 5 mk.

Mutta sekin oli hirvittävän iso raha
meidän taloudessamme. Aivan huikea.

Isä käski ostaa sillä kaupasta jotakin äidille.
Ihan protokollan mukaan tuo ei mennyt,
kun en oikein ymmärtänyt asian jujua.

Seuraavana aamuna minä menin äidin luokse,
joka vielä oli peiton alla,
ja kerroin, että isä antoi minulle ison sinisen rahan,
ja minä saan ostaa sillä jotakin lahjaksi.

Ja protokolla meni lopullisesti sekaisin,
kun äiti huusi sängystä isälle,
joka hääräsi keittiössä,
että nyt pikku-kalamos paljasti salaisuuden.

Minä yritin selittää, että enhän minä sitä kertonut,
mitä minä sillä ostan.
Mutta sen verran pilalle tuo homma meni,
että en edes muista, mitä minä sitten äidille ostin.
Vai ostinko vain hienon kortin.
Avatar
kalamos
 
Viestit: 6546
Liittynyt: 27.08.2014 07:31

Re: kalamoksen blogi

ViestiKirjoittaja kalamos » 15.09.2022 07:53

Blogini pysähtyi
tuohon äitienpäivään
lähes yhtä pitkäksi ajaksi
kuin pikkuisella
kalamoksella oli elämää
takana tuona äitienpäivänä.

Eilen kuuntelin Radiosta
Hanna Ekolan laulua
Kiitos elämän lahjasta

Blogini alkoi tilanteessa,
jossa jouduin toteamaan:


Ainoa asia,
mikä syntymisen jälkeen on varmaa,
on kuolema.


Elämästä ja kuolemasta on kysymys.
Minua kuolema uhkasi jo
ennenkuin olin syntynytkään.
Tällaisissa tunnelmissa aloitin
tämän blogin,
ja pääsin kuitenkin onnellisesti
äitenpäivään saakka.
Ja noita äitienpäiviä
oli sitten tuonkin jälkeen
vielä kymmenittäin.

Sukulaisperheemme
asui toisella paikkakunnalla
ja rakensi taloa itselleen.

Heilläkin oli yksi lapsi.
Minua vuoden vanhempi
serkkutyttöni,
josta kerron hiukan
teemablogini avausviestissä.

Heillä oli koira.
Ärhäkkä pystykorva.
Minä pelkäsin kuollakseni sitä,
aina kun menimme kyläilemään sinne.

Siellä ihmiset olivat toisenlaisia
kuin siinä pihapiirissä,
jossa minä kasvoin.

Kaikki asuivat omakotitaloissa.
Lehmät ammuivat niityillä.
Ihan tuon uuden omakotitalon
tontin vieressäkin.
Niitäkin pelkäsin.

Jostain syystä he sitten
kuitenkin päättivät kovan ja hikisen
talonrakentamisen jälkeen muuttaa Ruotsiin,
jossa jo oli sukulaisia.

Ja kun tuo perhekunta sitten
lähti Ruotsiin,
niin silloin he jättivät tuon
serkkutyttöni ärhäkän
pystykorvan meille.

Minä seisoin piha-aukealla,
ja talutushihnan päässä istui pystykorva.

Poika, jota pelkäsin,
katseli ja huusi sitten,
että ei se minun koirani ole.

No, kyllä se sitten pian kirkastui,
että meillä se nyt asuu.

Mutta ei se tietenkään minun koirani ollut.
Vaan meidän perheen koira.
Ja isä oli tietenkin perheen pää.
Ja sen tuo koirakin ymmärsi.

Kerran se oli ottanut kiinni ison rotan.
Se piti saalista pihalla.
Äiti yritti viedä sen pois.
Mutta koira ei sallinut.
Enkä minäkään päässyt lähelle vainajaa.

Sitten isä tuli töistä kotiin.
Äiti kertoi isälle ongelmasta.

Syötyään isä meni katsomaan
koiraa ja rottaa.
Isä kehui koiraa.
Ja otti rotan,
ja vei sen pois.

Koira halusi vain näyttää
perheen päälle,
kuinka hyvän työn oli tehnyt.

Tämä koira oli tyttökoira.
Naapurissa asui komea uroskoira.
Ihan kiltti lassie,
joka kulki vapaana
takapihamme reunaa pitkin
isäntänsä edellä rantaan.

Meidän koiraamme ei voinut
vapaana pitää.
Se karkasi narustakin omille teilleen.

Mutta sitten kerran
tuo lassie oli pujahtanut
meidän koiramme tykö.

Siinä minä pieni poikanen
sitten ihmettelin,
että mitä nyt tapahtuu.

Monta uutta elämää sai alkunsa.
Sekarotuisia pentuja
ei ollut helppoa saada lahjoitettua,
mutta pojat kuitenkin lopulta jonnekin
päätyivät.
Mutta yksi tyttöpentu jäi meille.

Se oli niin kertakaikkisen kiltti.
Emolla oli täysi työ
yrittää kasvattaa siitä koira.

Monta rähinää syntyi tässä kasvatuksessa.
Emo tietenkin voitti nämä koetukset.

Mutta sitten kerran tuo jo isoksi
kasvanut pentu voitti.

Ja siihen loppui kasvatus.
Emo tiesi,
että kyllä se jo pärjää elämässä.

No tuolla pahalle pihapiirin pojalle
ei mitään voinut.
Se kivitti tuota
maailman kilteintä koiraa.

Mutta tuo koira ei tehnyt
mitään pahaa kenellekään koskaan.
Oli sitten kysymyksessä pieni lintunen
tai vaikkapa pieni kissanpentu.

Sukulaisperhe tuli takaisin Suomeen.
Hakivat koiransa takaisin.

Meille oli jäänyt maailman
kiltein tyttökoira.

Ja kyllä minä sanoisin,
että se oli minun koirani.

Muutimme myöhemmin
maailman pienimpään omakotitaloon.

Naapurissa oli kissa.
Vuosien jälkeen
se alkoi käyttäytyä kummallisesti.
Se tuli
meidän portin pylvään päälle istumaan.

Siinä se istui ja istui.
Koiramme kävi sitä tietenkin katsomassa.

Ei olisi pitänyt.
Selvisi,
että tuo kissa oli saanut penikkataudin.
Se tarttui koiraamme,
joka lääkituksestä huolimatta
kuoli kivuliaasti
keittiön pöydän alla.

Minä en antanut lopettaa sitä.
Ja jostain syystä isä ei sitten tehnyt sitä.
Ehkä hän ymmäsi,
että minä en olisi selvinnyt asiasta.
En kertakaikkiaan voinut hyväksyä ajatusta,
että tämä maailman kiltein koira kuolisi.

Kun se jo oli kuollut,
niin minä odotin päivästä toiseen,
että jos se kuitenkin vielä heräisi eloon.

Koiraa en nähnyt kuolleena koskaan,
koska isä oli käärinyt sen peittoonsa,
ja laittanut betoniportaiden alla
olevaan tilaan odottamaan hautaamista.

Sitten isä ja äiti hautasivat koiran
läheiseen metsikköön,
kun minä olin poissa.

En ollut enää pieni lapsi,
vaan yhdeksän vuotta vanhempi
kuin silloin,
kun tuo maailman kiltein koira
syntyi tähän pahaan maailmaan.
Viimeksi muokannut kalamos päivämäärä 17.09.2022 08:40, muokattu yhteensä 1 kerran
Avatar
kalamos
 
Viestit: 6546
Liittynyt: 27.08.2014 07:31

Re: kalamoksen blogi

ViestiKirjoittaja kalamos » 16.09.2022 08:31

Olin nyt siis sen verran vanha,
että tiesin,
että minulla on äiti,
joka on minut synnyttänyt
samaan tapaan kuin
koiramme synnytti pentuja.

Ja ymmärsin jotenkin senkin,
että minä olin saanut alkuni
samaan tapaan
kuin tapahtui tuon
koiramme ja naapurin koiran kohtaamisessa.

Mutta tulin pikkuhiljaa myöskin
ymmärtämään sen,
että minä olin synnissä siinnyt.

Minun sikiämiseni
ei ollut varsinaisesti ollenkaan
iloinen asia.
Se johti katastrofiin.

Isäni ja äitini olivat kumpikin
uudestisyntyneitä
Pyhällä Hengellä täytettyjä
Jeesukseen uskovia ihmisiä.

Äiti palveli sekakuorossa,
joka nimestään huolimatta
on sellainen parempien laulajien kuoro.

Isä soitti viulua.
Ja teki maaseututyötä
toisen veljen kanssa
polkupyörällä.

Kumpikin veli
työskenteli toki myös
maallisessa työssä
vieläpä samalla työpaikalla
isolla telakalla.

Isäni teki raskaita rahvaan töitä.
Tämä toinen oli konttorin puolella,
jossa äitinikin työskenteli.

Siis ...
isä ei vielä ollut minun isäni
eikä äiti ollut minun äitini.

Mutta käytän nyt näitä nimikkeitä.
Isä oli isännöitsijänä asuinpaikallaan.
Ja hän sai järjestettyä
katon pään päälle joillekin,
jotka sitä tarvitsivat.

Äitini oli yksi näistä.
Ja kun kaksi Jumalan lasta
näin asuvat lähekkäin,
niin siinähän helposti leimahtaa Rakkaus.

Ja näin sitten kävi.
Nämä kaksi rakastuivat.
Ja päättivät mennä naimisiin.

Mutta kun isän työkaveri
niin maallisessa kuin
hengellisessäkin
tämän kuuli,
niin hän räjähti.

Hän oli äitini esimies,
ja teki selväksi,
että siitä avioliitosta ei tule mitään.

Ja niin äitini alkoi sitten ajatella asiaa.
Ja avioitumiseen tuli viive.

Ja tämä viive johti siihen,
että minä sain alkuni
ennen vihkimistä.

Isä ja äiti menivät seurakuntaan
tunnustamaan syntinsä.

Synnit julistettiin anteeksi
Jeesuksen nimessä ja veressä.

Mutta parin päivän kuluttua
kun isä oli töissä
ja äiti (ja minä)
yksin kotona
hyvin heiveröisenä ja sairaana,
tulivat vanhimmiston veljet
kertomaan,
että meidät on nyt sitten erotettu
seurakunnasta 9 kk ajaksi.

Eli minut erotettiin seurakunnasta
ennenkuin olin syntynytkään.

Ja niin minun kohdallani
ei suinkaan tapahtunut niin,
kuin normaalisti tapahtuu
tuossa seurakunnassa.

Eli äiti ja isä
tuovat pienokaisen seurakunnan
siunattavaksi.

Draama tuli aina vaan
dramaattisemmaksi.

Isä ja äiti toki menivät vihille.
Mutta ei ollut seurakuntaa siunaamassa.

Ja lääkäri sanoi äidille,
ettei tämä kestä synnytystä.

Äiti ei kuitenkaan suostunut aborttiin.
Vaikka luulikin kuolevansa.

Minä synnin hedelmä synnyin.
Äiti jäi henkiin.
Mutta äidin sairauden tähden
minut pistettiin heti pakettiin
ja vietiin junalla joulumerkkikotiin.

Tartuntavaaran takia
äiti sai vain kaukaa vilaukselta katsoa,
minkälainen poika tuli maailmaan.

Ei ollut sisaria ja veljiä
tukemassa äitiä,
joka huusi synnytystuskissaan:
"Minä kuolen, minä kuolen."

Mutta seurakunnan vanhimmisto
oli tehnyt velvollisuutensa ...

Vai olikohan
:confused:
Avatar
kalamos
 
Viestit: 6546
Liittynyt: 27.08.2014 07:31

Re: kalamoksen blogi

ViestiKirjoittaja kalamos » 17.09.2022 08:01

Kuten blogini alkupuolella kerron,
pääsin sitten aikanaan
joulumerkkikodista oikeaan kotiin.

En tietenkään ymmärtänyt
mitään siitä,
että minut oli erotettu seurakunnasta
äidin ja isän kera
ennenkuin olin syntynytkään.

Mutta äidin kertoman mukaan
olin aivan pienen pienenä
taaperona vaeltanut
tuon seurakunnan telttakokouksessa
penkkirivien välissä
ja pysähtynyt vuorollaan
jokaisen ihmisen kohdalle,
ja nostanut katseeni ylös
ja tuijottanut itse kutakin
tiukasti ja pitkään.

Mitä mahtoivat ajatella minusta
synnissä siinneestä.

Jotain muistikuvia minulla
on tuon varhaisimman lapsuuteni
vaiheista niin pyhäkoulusta
kuin telttakokouksista.

Mutta kummassakaan
en mitään mistään ymmärtänyt.

Luultavasti viimeisin muistoni
noista telltakokouksista on sellainen,
kun vuokraisäntä otti minut mukaan
telttakokoukseen.
Hänellä oli auto.

Kokouksen jälkeen olin
tuon auton vieressä,
kun hän sanoi,
että hänen täytyy mennä laskemaan kolehti.
Hän käski odottamaan sen aikaa.

Hän poistui jonnekin,
ja minä jäin yksin seisomaan
tuon auton viereen.

Minä en ymmärtänyt tilannetta.
Lopulta lähdin taapertamaan
kohti kotia.

Matka oli pitkä,
mutta reitti niin tuttu,
että vaikka pelkäsin eksyväni,
niin lopulta
illan jo hämärtyessä
saavuin kotipihalle.

Ja silloin vuokraemäntä ryntäsi
vastaan kauhuissaan.
Hän huusi ja tivasi minulta,
että mitä on tapahtunut jne jne.

Ei hän minusta ollut
yhtään huolissaan,
vaan siitä,
että missä hänen miehensä on.

No lopulta tuo mieskin
sitten ajoi kotiin.

Ei liene ihan helppo tilanne ollut.
Tulla kotiin ja kertoa
yläkerran vuokralaisille yötä vasten,
että se teidän pieni poikanne katosi
jonnekin tuonne kaupungin yöhön.

Tämän tapahtuman jälkeiseltä ajalta
minulla ei ole muistikuvia,
että olisin ollut hengellisissä tilaisuuksissa.

Jouduimme muuttamaan pois,
tuosta vinttihuoneesta,
kun heille oli tulossa vauva.

Uudessa asuinpaikassamme
josta jo paljon olen kertonutkin,
oli hyvin lähellä tien varrella
pieni aukion tapainen,
johon kerääntyi jostain
aina silloin tällöin uskovia ihmisiä
laulamaan hengellisiä lauluja.
Heitä joskus osuin kuulemaan.

Mutta sitten kun
jo osasin puhella tai ainakin kuunnella,
kun äiti kertoili kaikenlaista
elämästä ja kuolemasta,
niin minulle alkoi hahmottua
jonkinlainen kuva ihmisen osasta.

Jossain on Jumala.
Ja on olemassa synti.

Sitten kerran naapurin setä teki jotain,
- kirosi tai jotain muuta,
minkä minä jo tiesin synniksi.

Ja niin minä sitten sanoin hänelle,
että se on synti.

Silloin hän huudahti
hämmästyneenä:


SYNTI!
Mikä se on!


Ja minä juoksin sisälle
kertomaan äidille,
että naapurin setä ei tiedä,
mikä synti on.

Vuodet vierivät.
Ja meidän erotettujen elämä
kulki alamäkeä.

Isä poltti tupakkaa.
Se ei niin oudolta tuntunut.
Se oli vaan miesten tapa.

Mutta sitten kerran,
kun äiti hermostui jostakin kovasti,
hän yritti myös polttaa.
Ja se tuntui jo oudolta ja synniltä.
No onneksi siitä ei mitään tapaa tullut.
Eikä se olisi sopinut äidin keuhkoille.

Mutta sitten tuli päivä,
jolloin serkkutyttöni oli kylässä
ja sanoi minulle,
että isäs on juovuksissa.

Minä aloin itkeä ja huutaa,
että ei minun isäni juo.

Mutta sitten tuli tilanteita,
jossa en voinut muuta
kuin myöntää itselleni,
että kyllä se nyt on juovuksissa
ja pahasti.

Sitten tuli päivä
- historiallinen sellainen.

Koko perhe,
äiti ja isä ja minä ja koiramme
kuin myös tuo serkkutyttö,
jonka edesmenneen koiran pentu
tuo meidän koiramme oli,
olimme lähdössä yhdessä telttakokoukseen.

Minun pääni oli taas kovin kipeä.
Ja isä jo alkoi puhua,
että emme me sitten voi lähteä.
Mutta minä sanoin kovalla äänellä,
että kyllä me voidaan mennä.

En minä yleensä uskaltanut
ääntäni isälle korottaa.

Tämä oli elämäni ensimmäinen
hengellinen live-tilaisuus,
jossa olin jo siinä iässä,
että jotain saatoin jostain ymmärtää.

Isä jäi koiran kanssa teltan ulkopuolelle,
mutta kuuli kaiuttimista tietenkin kaiken.
Me muut menimme sisälle.

Tilaisuus oli ihmeellinen.
Jumala todellakin oli tuossa teltassa.
Ja tiesin nyt ihan varmasti,
että Jumala on olemassa,
ja Hän haluaa minut omakseen.

Sitä kamppailua ja niitä tunteita,
mitkä äidillä ja isällä olivat
tuossa tilanteessa,
en osannut mitenkään ajatella.

Kun serkkutyttöni sitten
kokouksen jälkeen
sanoi jotain sellaista,
että ei kai näin pienet
voi vielä tulla uskoon,
jolla hän varmaan tarkoitti
käden nostoa ja ratkaisun tekemistä,
niin äiti sanoi, että kyllä voi.

Ja nyt tiesin sitten jo senkin,
että minäkin voin tulla uskoon
ja tiesin, miten se tapahtuisi.
Avatar
kalamos
 
Viestit: 6546
Liittynyt: 27.08.2014 07:31

Re: kalamoksen blogi

ViestiKirjoittaja kalamos » 18.09.2022 08:28

Isä, äiti ja minä
olimme ottaneet yhden askeleen
kohdataksemme Jumalan.

Jumalan täytyi tietenkin
käsitellä meitä kaikkia
hiukan eri tavalla.

Mutta yhteinen nimittäjä
tietenkin oli se,
että Hän veti meitä
Jeesuksen tykö.

Isän taistelut olivat kovimmat.
Hän oli täysorpo aivan pikkupojasta asti.
Ja niin hän oli etsinyt
kovasti taivaallista isää.

Jo pienen pienenä poikasena
hän meni metsään mustikoille
pitkäksi ajaksi.

Ja kaikki tiesivät,
että siellä hän rukoilee Jumalaa.

Sitten aikanaan
tuli monenlaisia herätyksiä.

Ja isä oli jo aikuinen
ja paljon elämää jo kokenutkin,
kun etsi edelleen Jumalaa.

Joku sellainenkin uskovien joukko
oli ollut ennenkuin synnyinkään,
että siellä ymmärrettiin niin,
että aina kun on tehnyt syntiä,
niin pitää mennä kasteelle.

Mutta Jumala johdatti isän
lopulta helluntaiseurakuntaan.

Siellä hän syntyi uudesti ylhäältä Hengestä.
Hän etsi myös Pyhän Hengen täyteyttä.
Jostain syystä hän ei saanut
kielillä puhumisen armolahjaa,
kun sitä seurakunnassa hänelle rukoiltiin.

Mutta kun hän oli yksin
ehkä metsässä Jumalansa kanssa,
niin hän sai kokea Pyhän Hengen kasteen
ja myöskin sai kielillä puhumisen armolahjan.

Äiti taas oli saanut sen
rukoiltuaan kolme vuotta
jokaisen kokouksen jälkeen
parvella sitä,
niinkuin oli tapana.

Tunnettu julistaja Arthur Kukkula,
oli ollut tuossa kokouksessa.
Hän oli tullut sitten parvelle,
jossa nämä Pyhän Hengen täyteyttä
kaipaavat rukoilivat,
ja kun hän tuli äidin kohdalle,
niin hän totesi,
että harvinaisen selvät kielet.

Arthur Kukkula
sitten myöhemmin oli
siunaamassa tehtäväänsä
hyvin tunnetun julistajan
Reinhard Bonnken,
jonka kautta sitten
lukemattomat ihmiset
saivat löytää pelastuksen
ja myös kokea ruumiillisen parantumisen.

Isä oli ollut ilmeisen voimakas ase
Jumalan kädessä.

Ja kaikki oli muutenkin
loksahtamassa kohdalleen,
kun morsiankin oli katsottu.

Mutta sitten tuli tuo
aiemmin mainitsemani
todella yllättävä tikarin isku.
Isän paras ystävä
niin maallisessa kuin hengellisessäkin
halusi estää tuon aviolittoaikeen.

Jälleen kerran pieni orpopoika
oli hyljätty julmasti.

Äiti sanoi minulle usein,
että kaikki oli hänen syytään,
kun rupesi empimään,
ja niin tuli viive vihkimiseen.
Ja sitten minä sain alkuni
ennen aikojaan.

Mutta asia ei ollut näin yksinkertainen.
Kun vanhimmiston veljet
olivat käyneet kertomassa
heiveröiselle ja sairaalle
ja jopa kuolemassa olevalle äidilleni,
jolle niinkuin isällekin
seurakunnan saarnaajat
olivat jo julistaneet tunnustetun
synnin anteeksi
Jeesuksen nimessä ja veressä,
että heidät onkin
erotettu seurakunnasta,
niin isä halusi mennä
selvittämään asioiden kulkua
seurakunnalle.

Mutta kun tämän piti tapahtua,
niin seurakunta ei ollutkaan koolla.
Vain joukko,
jolla oli lynkkausmieliala.

Isä oli istunut paikallleen.
Hänen kummallekin puolelle
istuutui iso gorilla.

Sitten keskusteltiin asiasta.
Tuo istunto ei suinkaan sujunut
Rakkauden ilmapiirissä
eikä Pyhän Hengen johdossa.

Tällaisen taustan takaa
tulemme siis nyt
toista vuosikymmentä vuotta
eteenpäin hetkeen,
jossa tämä hyljätty perhe
isä ja äiti ja silloin vielä
äidin kohdussa ollut ihmisen alku
nyt murrosikään kasvaneena
olivat etsimässä Jumalaa.

Jumala veti isää tykönsä
samaan tapaan kuin aikanaan
pientä orpopoikaa.

Asuimme vuokralla
maailman pienimmässä
omakotitalossa,
jossa oli kuitenkin erillinen ulkorakennus.
Isä vuorasi saunakamarin sellaiseksi,
että siellä pystyi nukkumaan.

Hän vei sitten Raamattunsa sinne,
ja nukkui siis siellä yksin.

Ja nyt hän oli vapaa rukoilemaan,
niinkuin jo pienenä orpopoikana
mustikoita poimiessa.

Päivät ja viikot ja kuukaudetkin kuluivat.
Ja sitten kerran tapahtui
jotakin hänen rukoillessaan.

Hän huomasi puhuvansa kielillä.
Ja lakkasi rukoilemasta saman tien
ajatellen,
että ei tämä voi olla Jumalasta.
Tämä on saatanasta.
Mutta sitten hän ymmärsi,
että Pyhä Henki hänessä rukoili.

Jumala ei suinkaan
ollut ottanut pois armolahjaansa,
jonka jo kauan kauan sitten
oli niin isälle kuin äidillekin antanut.

Isä uudistui uskossaan,
ja tupakka ja viina jäivät kertaheitolla pois.

Sitten oli äidin vuoro uudistua.
Se tapahtui ihan toisella tavalla.
Olin äidin kanssa
tuon samaisen seurakunnan salissa,
sen samaisen seurakunnan,
josta meidät oli erotettu,
kun vielä olin äidin kohdussa.

Äiti nosti kokouksen lopussa kätensä.
Ja sitten kätensä nostaneet kutsuttiin
eteen rukoiltavaksi.
Äiti kuiskasi minulle hymyillen:
'Minun täytyy mennä'.
Nyökkäsin.

Paljon veljiä kertyi äidin ympärille.
Kun sitten kotimatkalla kysyin asiaa,
niin minulle selvisi mistä he keskustelivat.

Äiti oli ihmetellyt siellä alttarilla,
että kun ei tunnu miltään.
Joku viisas oli sitten vaan sanonut:
'Tuntui miltä tuntui ... niin ...'

Myöhemmin myös äiti
alkoi taas puhua kielillä
eli tuo armolahja tuli jälleen palavaksi.

Kun äiti selitti silloin minulle
tuota ihmettelyään siitä,
että ei tuntunut miltään
(mikä oli helluntailaiselle outoa),
että nuo veljet tarkoittivat sitä,
että ei se pelastus tunteissa ole,
niin minä ajattelin mielessäni,
että ehkä ne tarkoittivatkin,
että ei se pelastus varma ole,
vaikka kuinka hyvältä tuntuisi.

Minä olin kaiken tämän sekamelskan
jälkeen jotenkin ulkona kaikesta.

Mutta ei Jumala minuakaan
ollut unohtanut.

Olin edelleen Hänen työpöydällään
tai sanoisinko paletillaan.
Avatar
kalamos
 
Viestit: 6546
Liittynyt: 27.08.2014 07:31

Re: kalamoksen blogi

ViestiKirjoittaja kalamos » 19.09.2022 06:56

Pyhäkoulun päättäjäisissä
sain pimeässä heijastavan
riipuksen.

Se kai oli päällystetty
samanlaisella vihreällä
kuin herätyskellon numerot ja viisarit,
jotka näkyivät pimeässäkin.

En ollut kovin onnellinen siitä.
Se oli sydämen muotoinen.
Sydänkehän sisällä
oli muistaakseni paimen ja lammas.

Vieläkin vaatimattomammalta
tuo 'päättäjäislahja' tuntui,
kun näin toisen pikkupojan
saavan auton.

Hän liikutti sitä heti pyhäkoulun lattialla.
Minä en oikein mitään osannut tehdä
tuolla riipuksella.

Se kuitenkin oli sitten kotimme seinällä
riippumassa.

Olin niin pieni pyhäkoulussa,
että en ymmärtänyt mistään mitään.
Mieleen jäi vain se,
että joskus en nähnyt mitään toisten takaa.

Ja kun kerran pääsin eturiviin,
niin minä jouduin istumaan
kahden penkin päälle.
Siis toinen pakara toisen penkin päässä
ja toinen toisen,
ja penkit eivät olleet samansuuntaiset
eivätkä ehkä ihan samankorkuisetkaan.

Olin kotona jo ehtinyt valittaa asiasta äidille.
kun alakerran vuokraemäntämme
tuli kysymään,
että oliko kiva,
kun pääsit etupenkkiin.

Minä en osannut sanoa mitään,
mutta äiti huudahti,
että oli kuulemma paha istua.

Mutta se mitä pyhäkoulussa opetettiin,
on minulta täysin unohduksissa.
Muistan vain sellaisia värillisiä
paperin palasia,
joita opettaja yritti kiinnittää taululle,
josta ne putoilivat.

Lauluista muistan yhden:


Älä silmä pieni katso mihin vain,
Älä silmä pieni katso mihin vain,
sillä Isä Taivainen,
näkee lapsen silmänkin.
Älä silmä pieni katso mihin vain.


Mutta ei minulla ollut
mitään ymmärrystä siitä,
mihin ei saisi
katsoa tai koskea tai astua
tai mitä ei saisi
kuulla tai puhua tai miettiä.

No kerran sitten
tulin tietoiseksi yhdestä asiasta,
jota ei saanut
koskettaa eikä maistaa.

Asuimme edelleen tuolla
vinttihuoneessa,
ja isä yritti maalata tauluja
tuossa yhdessä ja samassa huoneessa,
jossa kaikki muukin tapahtui.

Isä teki itse emulsiot
ja sekoitti maalit.
Ne eivät siis olleet tuubeissa.

Ja niin oli huoli siitä,
miten minulle pienelle
kerrotaan,
että tuota valkoistakaan
ei saa syödä,
vaikka herkulliselta näyttääkin.

Isä otti minut siihen
ateljeensa viereen
ja sanoi kättä vakavasti
heiluttaen,
että näitä ei saa syödä.
Sitten hän jatkoi ja sanoi,
että ne ovat myrkkyä.

En tietenkään ymmärtänyt,
mitä myrkky tarkoittaa.
Mutta ymmärsin kuitenkin,
että isä hyvin vakavasti
varoitti koskemasta maaleihin.

Ja se riitti.
Tuo kielto tietenkin
herätti uteliaisuuden,
ja kävin ehkä useammankin kerran
ihmettelemässä noita
niin todella
houkuttelevan ja syötävän
näköisiä annoksia paletilla.

Mutta Isän Sanan tähden
en koskenut niihin,
enkä maistanut niitä.

Jokin tällainen kuva
minulle syntyi myös Jumalasta.

Jumala on taivaassa
ja näkee kaiken.
Ja on asioita,
joihin ei saa koskea
niinkuin nuo maaliannokset.

Mutta niiden katsomista
isä ei kieltänyt,
ja niin silmä pieni
aina joskus hiipi niitä katsomaan.

Se sanoma,
mitä tuo pyhäkoulusta
saamani riipus kuvasi
- Jumalan Rakkaus
- Hyvä Paimen
- Lammas sylissä
ei auennut minulle.

Mutta oli se jotenkin jännää,
että pimeässä näkyy seinällä
valon hohde ainakin jonkin aikaa.
Avatar
kalamos
 
Viestit: 6546
Liittynyt: 27.08.2014 07:31

Re: kalamoksen blogi

ViestiKirjoittaja kalamos » 20.09.2022 08:36

Tuo pyhäkouluaikainen
valo seinällä
himmeni hiljalleen.

Pieni silmä, käsi, jalka, sydän, suu, korva
olivat kaikki varmasti jo käyneet
luvattomilla alueilla,
kun monen vuoden jälkeen
ensimmäisen kerran menin
isoon telttakokoukseen,
josta aiemmin kerroin.

Olin nyt vielä keskenkasvuinen
arka ja ujo poika,
jolle oli syntynyt sellainen käsitys,
että jos en rohkene
tuhannen ihmisen teltassa
nostaa kättäni ylös
ja näin julkisesti tunnustaa,
että olen syntinen,
ja otan nyt julkisesti Jeesuksen vastaan,
niin se oli sitten siinä.

Ja enhän minä uskaltanut,
kun rituaaliin kuului vielä se,
että sen jälkeen täytyi mennä
noiden tuhannen silmäparin
keskitse katumuspenkkiin rukoiltavaksi.

Kerrankin eräässä isossa teltassa
loppukokouksen herkät
kitarakuorolaulut soivat
ja eräs tuttava täti lähestyi
minua pientä poikaa,
että enkö minä haluaisi tulla uskoon.

Ja halusinhan minä.
Ja kuin ihmeissään
hän sanoi äidilleni,
että kyllä kalamos
tahtoo tulla uskoon.

Mutta sitten tuli jatkokysymys.
Etkö sinä haluaisi
mennä tuonne eteen rukoiltavaksi.

Enhän minä millään uskaltanut.
Ja äitinikin kertoi sen tuolle tädille,
että ei kalamos uskalla sinne mennä.
Ja niin ei sitten
tullut mitään uskoontulosta.

No,
sitten eräässä
hyvin pienessä kaupungissa
oli myös telttakokouksia.

Pyöräilin sinne joka ilta
herätyskokoukseen,
ja sitten pimeässä takaisin
taas pitkän matkan kotiin.

Minä olin hiukan ihmeissäni,
että riittäisiköhän se,
jos minä tuossa pienessä teltassa
nostaisin käteni ylös.

Ja vielä enemmän hämmensi se,
että kun siellä ei rituaaliin kuulunut
muuta kuin tuo kädennosto.
Ei ollenkaan kutsuttu eteen
katumuspenkkiin rukoiltavaksi.

Olin hämilläni.
Voiko uskoon tulla noinkin helposti.

No,
minä janosin Herran puoleen
niin valtavasti,
että viimeisessä kokouksessa,
sydän pamppaillen
minä nostin tuossa pikkuteltassa
käteni ylös.

Mutta illan pimeyden
ja teltassa olleen
hehkulampun häikäisyn vuoksi,
saarnaaja ei nähnyt kättäni.

Laskin käteni alas.
Olin järkyttynyt.
Pelastus taitaa olla minulle mahdotonta.

Sitten tuli yllätysten yllätysten
tai sanoisinko huijaus.

Käden noston jälkeen ilmoitettiin,
että nyt viimeisessä kokouksessa
levitetäänkin sitten matto tänne eteen,
ja sanottiin,
että tulkaa nyt kaikki te,
jotka nostitte kätenne ylös,
tänne eteen
katumuspenkkiin rukoiltavaksi.

No enhän minä siihen enää
rohjennut sitten millään.
Ja tuo kädennostokin meni hukkaan,
kun saarnaaja ei sitä huomannut.

Koko matkan polkiessani takaisin kotiin,
minä itkin katkerasti ja rukoilin ja ääneen.

Janoni oli kova.
Joka päivä minä rukoilin Jumalaa,
että Hän pelastaisi minut,
tai niinkuin olin oppinut
asian ilmaisemaan,
että Hän uudestisynnyttäisi minut.

Uskovat sukulaiset alkoivat
myös olla huolissaan minusta.

Äiti oli kertonut isälleen,
että kalamos on niin ujo,
että ei uskalla mennä
tuhannen ihmisen katsellessa
- esille -
niinkuin sanottiin.

Sitten isoisä alkoi
yhtäkkiä puhua minulle,
että kyllä sinne täytyy mennä.
Että se estää sitä uskoontuloa,
jos ei mene.

Kerran istuin taas tuossa
tuhannen hengen teltassa
ja näin kuinka
uskova isä ja äiti taluttivat
aikuista tytärtään alttarille.
Tytär oli ilmeisen kosketettu
saarnatun Sanan tähden.

Ja sinne tytär jäi.
Hänen puolestaan rukoiltiin,
ja sitten pian tämä tytär
alkoi huutaa suoraa huutoa,
niin että telttakankaat olivat revetä.

Jonkin ajan kuluttua tuo
samainen saarnamies,
josta kerroin
edellä linkittämässäni viestissä,
tuli mikrofonin taakse,
ja kertoi kuinka koskettavaa oli,
että tämä uskovan perheen tytär
tuotiin tänne alttarille,
ja hän pelastui.

Äiti selitti minulle sitten
tuosta huutamisesta
tai itkemisestä tai ulvomisesta,
että ei uskoontulon tuollaista tarvitse olla.

No en minä toista samanlaista
ole koskaan huomioinutkaan.

Mutta kuitenkin ymmärsin siis kaikesta,
että uskoontulo tapahtuu siellä,
missä Sanaa on saarnattu,
ja sitten sen seurauksena Pyhä Henki
kutsuu ja vetää Jeesuksen tykö.

Ja itse asiassa
Pyhä Henki vahvisti tämän asian minulle
eräässä saman seurakunnan kokouksessa.
Mutta nyt se tapahtui
seurakuntasalissa.

Silloin oli vielä noita herätyskokouksia.
Ja oli loppuhetken aika.
Ja tunsin kuinka Pyhä Henki laskeutui
seurakunnan ylle.

Ja olisin halunnut tehdä ratkaisun.
Nostaa käteni.
Mutta en minä vaan uskaltanut.

Ja niin minä mielessäni rukoilin:
Jumala,
minä tahdon tulla Sinun omaksesi,
mutta en tahdo tehdä sitä
tuolla tavoin julkisesti.

Ja samalla hetkellä,
kun tuon rukouksen olin mielessäni
Jumalalle huokaissut,
niin joku seurakunnan profeetoista
suorastaan tönäistiin hereille.
Hän veti keuhkot täyteen ilmaa,
niin että korina kävi,
ja sitten hän puhui kielillä
ja kohta perään suomeksi
aivan selvän vastauksen
tuohon äänettömään rukoukseeni:

"Lapseni, Lapseni,
antaudu minulle ehdoitta ..."
Avatar
kalamos
 
Viestit: 6546
Liittynyt: 27.08.2014 07:31

Re: kalamoksen blogi

ViestiKirjoittaja kalamos » 21.09.2022 08:27

Sitten muutaman vuoden päästä,
oli taas kerran
noita isoja telttakokouksia.

Ennen kokoukseen lähtöä luin yhden
Gipsy Smithin kirjan.
Minä todella halusin tulla uskoon,
pelastua, syntyä uudesti.

Tiesin jo,
mitä kokouksen lopussa tapahtuu,
ja mieleni oli hyvin vakava.

Ja minä nostin käteni ylös.
Olin päättänyt,
että pidän sitä ylhäällä
vaikka puoli tuntia,
kunhan se varmasti
nähdään ja huomioidaan.
Puoli sekuntia riitti.

Ja ensimmäisenä
tai ainakin jo toisena
lähdin taapertamaan
kohti katumuspenkkiä.

Sitten vieraileva saarnaaja
polvistui viereeni ja sanoi jotain.

Taisi kysyäkin jotain,
ja sitten rukoili.
Ja se oli sitten siinä.

Olin hämmentynyt.
Tämäkö nyt oli se,
mikä vaadittiin siihen,
että minä olen nyt pelastettu.

Sitten vielä vähän aikaa olin siinä
polvillani katumuspenkillä,
kun vieraileva saarnaaja
lähti muiden
tässä kokouksessa pelastuvien tykö.

Muutama nuori mies
tuli myös katumuspenkkiin
ja he rukoilivat kovaan ääneen kielillä.
Eivät tainneetkaan tulla pelastumaan,
vaan olivat jo uskossa.

Sitten minä nousin ylös,
sillä jotenkin minun täytyisi vielä selvitä
tuhannen silmäparin katsellessa
takaisin äidin viereen
ihan tavalliseen penkkiin.

Kun nousin ylös,
niin tuo ihmismassa,
joka katseli minua,
näyttikin paljon pelottavammalta
kun nyt katselin heitä edestä päin,
ja kaikki tuijottivat minua.

Mutta ei siinä kaikki.
Minä jämähdin pelokkaana
siihen teltan etuosaan seisomaan,
kun seurakunnan paimen
tuli käsi pitkänä tervehtimään minua.
Nyt kaikki tuhat silmäparia
tuijottivat minua entistäkin tarkemmin.

Tuo saarnaaja kysyi,
onko minulla uskovia sukulaisia.

No olihan niitä.
Vanhempanikin ovat.
Äiti onkin täällä.
Avatar
kalamos
 
Viestit: 6546
Liittynyt: 27.08.2014 07:31

Re: kalamoksen blogi

ViestiKirjoittaja kalamos » 01.10.2022 17:13

Sitten tuo saarnaaja kysyi,
että kenenkäs poika minä olen.

Sukunimeni olikin sitten hänelle tuttu.
Ja hän lupasi tulla kohta tervehtimään äitiäni.
Siinä me istuimme äidin kanssa
penkillä vierekkäin. Me erotetut.

Me,
jotka olimme erotetut seurakunnasta heti,
kun vanhimmisto oli saanut tiedon,
että minä olen saanut alkuni.

Uskoontulo vaikutti minussa sen,
että aloin häpeilemättä
välittää viestiä Pelastajasta
kaikille sukulaisilleni.

Mutta kaiken sen sekamelskan tähden,
josta olen kertonut,
minä en kuitenkaan mennyt kasteelle
enkä siis liittynyt seurakuntaan.

Tämä aiheutti hiukan lisää hämmennystä
siihen pohjasakkaan,
joka häiritsi uskonelämääni.

Tavallaan oli alkanut uusintakierros.
Isä ja äiti,
joiden avioituminen vivästyi
syystä, jonka olen kertonut.

Ja kun minä sitten sain alkuni
ennenaikojaan,
niin he menivät tunnustamaan syntinsä
ja heille julistettiin synnit anteeksi
Jeesuksen nimessä ja veressä.

Mutta sitten muutaman päivän jälkeen,
veljet tulivat ilmoittamaan,
että heidät onkin erotettu seurakunnasta
9 kk ajaksi.

Eli Jeesuksen nimi ja veri
ei riittänytkään sovittamaan asiaa.

Tuossa on jokin ristiriita.
Ja jokin vastaava ristiriita oli siinä,
että vaikka olin uudestisyntynyt
ja olin uskossa Jeesukseen,
niin minulle ei annettu ehtoollista,
kun en ollut vielä käynyt kasteella.

Eli nyt hiukan pohjasakkaa hämmensi se,
että olinko minä nyt sitten
osallinen Jeesuksen sovitystyöstä vai en.

Jos olin,
niin miksi en voinut saada
osaani yhteysateriasta
eli palasen Jeesuksen ruumiista
ja pisaran Jeesuksen verestä
sisimpääni.

No,
muutaman vuoden kuluttua
minä sitten päätin mennä kasteelle.
Olin jo nuori aikuinen.

Mutta tuo historia,
joka alkoi siitä,
kun minut synnissä siitettiin,
häiritsi minua niin paljon,
että ennen kastepäätöstä
varasin ajan seurakunnan paimenelta,
ja menin keskustelemaan hänen kanssaan.

Hän oli uusi,
eikä mitään tiennyt historiasta.
Ja niin aloitin tähän tapaan:


Minun ongelmani alkavat aika kaukaa,
ajalta,
jolloin en ollut vielä syntynytkään.


Hän naurahti ja totesi,
että sitten alkavat aika kaukaa.

No,
minulle se ei ollut naurun paikka,
sillä minä jouduin elämään elämääni
koko ajan tuntien sen,
kuinka pahasti nuo syvät haavat
raastoivat isää ja äitiä,
jotka ovat samaa lihaa ja luuta kuin minä.

En tiedä raastoiko tuo
aiemmin kertomani tilanne
koskaan muita osallisia.

Nyt kuitenkin keskusteltuani
tuon saarnaajan kanssa,
päädyimme siihen,
että minä menen kasteelle,
ja hän tulee keskustelemaan
isän ja äidin kanssa.

Tuon keskustelun jälkeen
äiti oli päättänyt liittyä
takaisin seurakuntaan.
Isä ei voinut sitä tehdä ilman,
että asiat selvitettäisiin.
Avatar
kalamos
 
Viestit: 6546
Liittynyt: 27.08.2014 07:31

Re: kalamoksen blogi

ViestiKirjoittaja kalamos » 04.10.2022 07:49

Kun vihdoin siis päätin mennä kasteelle,
niin tietenkin käytin tilaisuutta hyväksi,
ja sainkin joitakin sukulaisiani tulemaan
tuohon kastetilaisuuteen.

Ei suinkaan sen tähden,
että näkisivivät
kuinka kalamos kastetaan,
vaan sen tähden,
että saisin heidät kuulemaan
Jumalan Sanaa.
Muutama tuli.

Kun vaatettauduimme
alakerrassa valkoisiin,
niin kastava saarnaaja
vielä jututti meitä
itse kutakin.

Viimeinen varmistus,
että olemme varmasti
uskoon tulleita.

Minun kohdallani saarnaaja totesi,
kalamos on ollut uskossa
jo pidemmän aikaa.

Kastettavat antoivat
kukin vuorollaan todistuksen
myös koko läsnäolevalle seurakunnalle.

Kun vuorollani astuin mikrofonin taakse,
niin kuulin pastorien kuoron
kuiskivan:

    Rauhaa! Rauhaa! Rauhaa!

Näin astuttiin seurakuntakurin alle.
Pastorit halusivat varmistaa,
että jokainen kastettava
tervehtii seurakuntaa sanalla:

    Rauhaa!

Minua tuo kuiskiminen
hiukan hermostutti,
Ja lausumani tervehdys
Rauhaa
oli varmastikin muodollisuus.

Mutta kun siitä selvittiin,
niin sitten aloin puhua.

En pelkästään itsestäni,
vaan rohkenin olettaa,
että meillä kaikilla on jokin
sellainen ...

    Oma minä!


Ja tässä vaiheessa
seurakunta naurahti.
Nyt seurakuntakuri petti.

Luultavasti se naurahdus
tarkoitti samaa kuin
normaalisti käytetty mielenilmaisu

    Aamen!

Mutta sitten jatkoin kertoen,
että se oma minä haudataan nyt.

En muista tuliko
lavalla olevasta pastoririvistä
tai seurakunnasta yhtään aamenta.

Luultavasti monkin huokaili:
Herra armahda tuota nuorukaista.

No, minä pysyin teemassani,
ja totesin sitten vielä,
että tuosta haudasta nousee
sitten uusi ruumis.

Ja sitten ruvettiin kastamaan.
Siis upottamaan ihmisiä
kasteen hautaan.

Sitten tuli minun vuoroni
ja minua jännitti kamalasti.
Saarnaaja siunasi kastealtaalla
vielä minut rukouksella kovaäänisesti.

Ja sitten hän alkoi kallistaa minua taaksenpäin.
Siinä sitä kuoltiin suorin jaloin.

Mutta sitten laskeutuminen hautaan
pysähtyi pieneksi hetkeksi.
Ja niin minä vedin henkeä.
Ja samalla saarnaaja pudotti
minut lopullisesti ja kokonaan veden alle,
niin että ne pahat ajatuksetkin haudataan,
kuten hän jo alakerrassa meille sanonut.

Ja niin minä vedin vettä keuhkoihin.
Ja kuolleista herääminen
haudasta ylösnouseminen oli
melko konkreettista,
kun yritin yskiä vettä pois keuhkoista.

Pimeällä pihalla tapasin
lapsuuteni vinttiasunnon vuokraisännän,
joka toivotti siunausta.
Kiitin ja sanoin,
että sitä tarvitaan.
Ja hän toisti.
Sitä tarvitaan.

No.
Kasteesta oli selvitty.

Olin luvannut viedä
yhden pariskunnan kasteen jälkeen
kotiinsa toiselle paikkakunnalle.

Kun tulimme perille,
niin serkun mies kiitti kyydistä,
ja sanoi,
että yritä nyt sitten pärjätä
sen uuden ruumiin kanssa.

Seuraava etappi
uskonvaelluksessa oli,
että minut niinkuin muutkin
kastettavat liitettiin seurakuntaan
seurakunnan sisäisessä kokouksessa.

Samassa tilaisuudessa
myös äitini tuli takaisin seurakunnan kirjoihin,
joista äitini ja isäni oli
pyyhitty pois sen tähden,
että minä olin saanut alkuni.

Tästä tilaisuudesta ensi kerralla.
JHS
Avatar
kalamos
 
Viestit: 6546
Liittynyt: 27.08.2014 07:31

EdellinenSeuraava

Paluu Blogit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa