kalamoksen blogi

Avaa oma blogisi. Kuvablogit. Teemablogit.
Blogeja muualta.
ViestiLähetetty: 25.06.2015 18:46
Kuva

Ehkä blogi sopii aloittaa omakuvalla.
Tuo ei siis kuitenkaan ole selfie.

Isäni on tuon kuvan ottanut joskus aika kauan sitten
luultavasti vanhanajan levykameralla,
jossa laakafilmin tai vastaavan lasilevyn koko
saattoi olla esimerkiksi 18 cm x 24 cm.

Ajatukseni ovat näinä päivinä liikkuneet kuolemassa.
Ja syy siihen on se, että eräs läheinen ihminen siirtyi
- vaikka sairas olikin, niin kuitenkin täysin yllättäin -
ajan rajan tuolle puolen nyt Johannes Kastajan muistojuhlan aikaan.

Ainoa asia, mikä syntymisen jälkeen on varmaa, on kuolema.
Minun kohdallani syntyminenkin oli veitsen terällä,
vaikka jo olin olemassa eli saanut alkuni äidin kohdussa.
Lääkärit kun olivat sitä mieltä, että äitini ei kestä synnytystä.
Minut olisi heidän mukaansa pitänyt abortoida.

Äiti taisi uskoa lääkäreitä siinä mielessä,
että hän kyllä pelkäsikin kuolevansa synnytykseen,
mutta hän pelkäsi myös Jumalaa.
Joka tapauksessa ... minua ei abortoitu.
Äiti eli synnytyksen jälkeen vielä puoli vuosisataa.
Nyt hän on kyllä jo ollut perillä Isän Kotona pitkän aikaa.

Minäkin olen tuon yllä olevan kuvan ottamisen jälkeen
taapertanut jo aika monta vuosikymmentä maan päällä.

Kuolema on vihollinen - mutta voitettu sellainen.
Jeesus sanoi:

:bible:
Johannes (11:26) kirjoitti:Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.


Ja sitten toisaalta Jeesus sanoi kuolleiksi sellaisiakin ihmisiä,
jotka vielä ruumiillisesti ovat eläviä.

Jakolinja kulkee siinä,
onko meillä yhteys Häneen, joka on Elämä.

:bible:
Johannes (5:24) kirjoitti:joka kuulee Minun sanani ja uskoo Häneen,
joka on Minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä,
eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään



Lähiaikoina rakkaan lähimmäisen tomumaja lasketaan maan multiin.
Mutta hän itse on siirtynyt kuolemasta elämään - jo vuosikymmeniä sitten.
Ja nyt hänen uskonsa on vaihtunut näkemiseksi.

Näkemisiin!
ViestiLähetetty: 30.06.2015 18:20
Heti kun olin syntynyt, minut laitettiin pakettiin
ja lähetettiin Tampereelle joulumerkkikotiin.
Äiti oli sairastanut tuberkuloosin
ja sen takia minut erotettiin äidistäni
(ja samalla tietenkin myös isästäni) välittömästi synnyttämiseni jälkeen.
Pienintäkään kosketusta ei ollut äidille sallittu.
Vain kaukaa näytetty, että tämmöinen tuli.
Vuoden kuluttua äitini sitten haki minut joulumerkkikodista oikeaan kotiin.

Ensimmäinen oikea kotini oli tuulessa huojuva puurakennus.
Isäni oli tuon asuinalueen isännöitsijä,
vaikka asuimmekin hyyryläisinä.
Sitten kaupunki päätti, että tähän rakennetaan kerrostaloalue.
Ja niin kaikki ihmiset häädettiin tuolta luonnonkauniilta alueelta pois.
Kaupunki järjesti asuntojensa omistajille uuden asunnon.
Sitten kaupungin herrat olivat kysyneet isältä,
että onko hän tyytyväinen.

Isä oli aikeissa vastata,
että kyllä vaan, kunhan myös hänen perheelleen järjestetään uusi koti.
Isä ehti sanoa vain kaksi sanaa "kyllä vaan ..."
ja puheenjohtaja totesi, että tilaisuus on päättynyt.
Isä totesi, että hänen lauseensa jäi kesken,
että hänen piti vielä jatkaa, mutta hänelle tehtiin selväksi,
että tilaisuus oli päättynyt.

Isä, äiti ja pieni lapsi olivat jäämässä ilman asuntoa.
Lopulta kuitenkin saimme asunnon eräiden ystävien vinttihuoneesta.
Varhaisimmat muistoni ovat sieltä.

Kerran polvistuin illalla äitini sängyn viereen
ja painoin pääni äidin täkkiä vasten.
Äiti kysyi särkeekö minun päätäni.
Siihen vastasin:
Ei se sälje, se sattuu


Vuosikymmeniä myöhemmin kävin katsomassa
ensimmäisen kotini raunioita isän ja äidin kanssa.
Äiti selitti, että tässä oli keittiö ja ...

No, entä se kerrotaloalue.
Ei sellaista ollut siihen mennessä tullut.
ViestiLähetetty: 02.07.2015 09:20
Isoisäni oli tehnyt minulle ehkä joululahjaksi remmisukset.
Siinä sitten lumisella pihalla oli pitkällään kaksi lituskaista puuta,
joiden päälle piti mennä seisomaan. Kauhistus.
Toinen jalka toisen puun päälle ja toinen toisen.
Ja vielä piti pysyä pystyssä.

Eikä siinä kaikki. Jalka täytyi laittaa remmin alle.
Ja vielä toinenkin jalka toisen remmin alle.
Ja sitten vielä kumpaankin käteen piti ottaa pitkä keppi.

Ja nyt sitten olisi pitänyt liikkua.
No eihän siitä mitään tullut.
Yksi nytkähdys ja kaaduin saappaat jalassa selkä suorana taaksepäin
ja löin pääni kiveen.

Seuraava muistikuvani on se,
kun lääkäri panee vihreän liinan päähäni.
Sitten alkaa pääni ompeleminen.
Operaatio ei ollut ihan kivuton ja kyyneleet valuivat silmistäni.

Välillä hoitaja kurkkasi vihreän liinan alle ja kysyi,
miten täällä voidaan.

Lopulta pääni oli kursittu taas kasaan,
ja vihreä liina poistettiin.
Minä en ollut kovin onnellisen näköinen,
ja minua suorastaan hämmensi hoitajan iloisuus,
kun hän ojensi kätensä karkkiastiaan,
ja antoi minulle karamellin:

Kyllä oli kiltti poika, kun ei yhtään itkenyt.
Tässä on nyt sinulle karamelli.


Olin hyvin hämmentynyt,
ja otin vastentahtoisesti vastaan tuon karamellin.

Kotimatkalla otin karamellin taskustani esiin,
ja aloin selittää äidille:

Kyllä minä vähän itkin,
mutta täti ei huomannut sitä,
kun en itkenyt ääneen,
ja oli se vihreä liina päässä.


Äiti kertoi, että kyllä hän huomasi minun hiukan itkevän.
Mutta sitten hän yritti selittää,
että kyllä minä silti voin sen karamellin syödä.

Minä söin sen, mutta en syönyt sitä hyvillä mielin.
Jokin ei nyt ollut kohdallaan.
Minä olin saanut karamellin väärin perustein.
ViestiLähetetty: 17.06.2016 12:31
Eilinen päivä meni sairaalassa - sitä edellinen yö sietämättömissä tuskissa.
Aamulla oli pakko tulla siihen lopputulokseen,
että ehkä nämä kivut eivät tästä menekään - taju kylläkin.
Soitin hätäkeskukseen.
Jostain syystä tällä kertaa ei tarvinnut selittää.
En kyllä olisi siihen kyennytkään.

Ambulansseja tuli ensin yksi.
Jonkun ajan kuluttua vielä toinenkin.
Sen henkilökuntaan kuuluva keskusteli vielä puhelimessa jonkun kanssa,
ennenkuin kipulääkityksestä päätettiin.
Ja siitä tulikin kovan luokan sekoitus, joka sai maailman hiukan heilumaan.

Mutta pian kipu hellitti.
Ja pitkä matka sairaalaan sujui hyvin.
Olivat kuitenkin varautuneet,
että tarvittaessa tullaan vielä loppumatkasta vastaan minua kuljettanutta ambulanssia,
jos kivut palaavat kesken kuljetuksen.

Sairaalassa kaikki meni kuin elokuvissa. Aina ei ole mennyt.
Mutta nyt kaikki sujui vauhdilla ja rutiinilla, jota ei voinut kuin ihmetellä.
Joskin kaiken päätteeksi suoritettuun magneettikuvaukseen jouduin odottelemaan.
Näiden sietämättömien kipujen syykin taisi tällä kertaa vihdoinkin löytyä.

Monta vastaavaa yötä on ollut.
Erään sellaisen jälkeen soitin terveyskeskukseen.
Käskivät soittaa ambulanssin. En kuitenkaan sitä tehnyt.
Nytkään ei usko oikein tahtonut riittää.
Mitä hyödyttää mennä arvauskeskukseen kärsimään,
jossa on kaiken lisäksi vetoista ja monin tavoin hankalaa olla.

Kuitenkin tuon sietämättömän kivun poistaminen oli vain hätäpuhelun päässä.
Ja nyt tiedetään, mitä operaatioita on tehtävä,
jotta näitä kipukohtauksia ei enää tulevaisuudessa tulisi.

Ihmisen elämä on kipuilua ja tuskaa.
Se on ollut sitä siitä asti, kun Aadam söi kielletyn puun hedelmän.
Kuolema tuli maailmaan.

Kuitenkin ratkaisu on valmiina - vain yhden hätäilmoituksen päässä.
Ja nyt en ajattele niinkään ruumiillista kipuilua vaan synninhätää.
Kaikki on valmiina. Syntiongelma on ratkaistu jo 2000 vuotta sitten.
Mutta silti moni ei usko, että kannattaa soittaa ilmainen hätäpuhelu hätäkeskukseen.
Ja taas tarkoitan nyt tietenkin taivaallista hätäkeskusta
ja sieltä liikkeelle lähtevää Pelastajaa,
joka hallitsee kivunpoiston ja kykenee antamaan uuden elämän.
ViestiLähetetty: 11.08.2016 16:50
Taas ne iskivät
- nuo sietämättömät kivut -
lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.

Yritin sinnitellä,
että jos tämä menisi kotona olevilla lääkärin määräämillä lääkkeillä ohi,
mutta ei mennyt. Turhaa kärsimistä.

Sunnuntaina oli pakko luopua ja soittaa hätäkeskukseen.
Nyt tiesin jo sanoa valmiiksi, että tarvitaan sellainen ensihoitoyksikkö,
jolla on valtuus antaa myös kovia kipulääkkeitä.
Ja niin nyt tulikin vain yksi ambulanssi.

Enää eivät nuo kovatkaan kipulääkkeet
täysin tainnuttaneet kipua - mutta auttoivat kuitenkin.
Nyt ei kuitenkaan enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä sairaalaan.
Kaikki arvot, mitä verikokeesta mitattiin pahenivat koko ajan.
Muutaman päivän päästä minä olin jo ihan loppu.
Tuntui, että en enää jaksa nostaa pikkusormeakaan.
Minusta tuntui, että elämä sammuu nyt ihan väkisin.

Yksi painallus vielä, joka otti yhteyden hoitajiin
"Onko tällä sairaalalla pappia, haluan ehtoollisen".
Alkoi kuumeinen papin etsintä. Lopulta pappi saatiin kiinni.
Ja sain kovien kipulääkkeiden lisäksi nyt myös ehtoollisen.

Pappi, jonka olin monesti kuullut puhuvan Radiodein aalloilla,
saapui paikalle kiireistään huolimatta.
Hän kertoi, että kun joku sairaalasta pyytää ehtoollista,
niin hän ottaa aina asian vakavasti ja yrittää järjestää sen.

Pienen hetken kuluttua tästä minä sain elämänvoimani takaisin.
Kipu ja sen mukanaan tuomat tuskan kyyneleet vaihtuivat suihkuun.
Kun painoin taas tuota nappia ja sanoin,
että menen suihkuun, ei hoitaja ollut uskoa korviaan.
Juuri olin ollut kuolemaisillani kipuihin.
Nyt pyysin apua suihkua varten.
Ihanaa - puhdas sisältä ja päältä.

Seuraavana päivänä minut kiidätettiin toiseen sairaalaan,
jossa tehtiin eräällä kirurgian poliklinikalla toimenpide,
joka auttaisi siihen asti, että olen siinä kunnossa, että voidaan leikata.
Minä taisin menettää tajuntani tuon operaation aikana,
kun en muista siitä kuin alku- ja loppuosan.
Tai sitten tuo katkos johtuu hyvin vahvoista kipulääkkeistä,
jotka tuon operaation aikana annettiin.

Nyt vihdoin tulehdus- ja muut arvot laskivat sellaiselle tasolle,
että pääsin pois sairaalasta.

Odottelen leikkausta. Normaalisti tuo leikkaus tehtäisiin näin pahassa tapauksessa
heti kun tulehdus ja muut arvot sen sallivat, mutta nyt ei vaan millään löytynyt aikaa.
Joten minut leikataan ehkä noin kuukauden sisällä, jos arvot pysyvät sellaisina, että sen sallivat.
ViestiLähetetty: 12.09.2016 08:35
Muistelen vaarallista kuljetusta, joka tapahtui vähän aikaa sitten.
Yhdestä tuotantoyksiköstä siirrettiin tavara toiseen paljon isompaan.

Tavara sidottiin tiukasti lavetille, ettei se heilu pitkän (noin 100 km) kuljetuksen aikana.
Kuljetusauton ovet olivat vähän rempallaan ja kolahtivat uhkaavasti lavettia vasten,
kun tavara siirrettiin auton takaosaan.

Kuljetus alkoi. Selvästi oli kiire.
Kuljetusauto oli koko ajan edellä olevan auton puskurissa kiinni.
Kuljettaja oli stressaantunut. Ohitusmahdollisuuksia oli niin vähän.
Ja uudet kuljetukset odottivat vuoroaan.
Hän otti puhelimen käteensä ja ajoi autoa yhdellä kädellä.
Puhellessaan puhelimeen hän katseli sivuikkunasta ulos.
Olisi luullut että tällaista erityiskuljetusta harjoittavalla olisi ollut jokin sellainen
hieno juttu, jossa kädet ovat vapaana ajamista varten. Mutta ei ollut.

Puhelun loputtua hän käsitteli puhelintaan kaksinkäsin.
En tiedä millä raajalla hän ohjasi autoa.
Ja millä perusteella ohjasi,
sillä tielle hän ei katsonut vaan alas puhelimeen, jota räpläsi.

Sitten uusi puhelu. Nyt tarvittiin kohta myös kynää ja paperia.
Toinen käsi puhelimessa - toinen kirjoitti paperille.
Ja edelleenkään kuljettaja ei katsonut tielle päinkään.
Varmaan siinä on jokin sivusilmätottumus, kun ajaa edellä ajavan puskurissa kiinni.

Lopulta kuitenkin tultiin määränpäähän.
Viimeiset tuhahdukset, kun normaali sisäänajoreitti oli tukossa.
No ei ihan viimeiset. Laitoksen ovet eivät myöskään toimineet,
ja taas tavara oli lähellä kolhiintumista, kun ovet iskivät kuljetuslavettiin.

Sitten tuolle tavaralle tehtiin jotakin,
ja kohta se kuljetettiin takaisin pienempään tuotantoyksikköön -
onneksi kuitenkin eri firman kuljetuksessa.

Taisi olla tavaralla suojelusenkeleitä matkassa,
kun ei mitään vahinkoa sattunut.
ViestiLähetetty: 07.11.2016 15:30
Edellä jo kerroinkin siitä,
miten talviurheilu alkoi minun kohdallani.
Sitten kokeilin sisärataurheilua.

Asuimme siis yhdessä isossa vinttihuoneessa.
Minä juoksin siinä edestakaisin.

Ahtaissa oloissa äidin täytyi laittaa kiehuvaa vettä täynnä oleva vati lattialle.
Hän varoitti minua siitä. Ja kun jostakin varoitetaan,
niin sitähän täytyy mennä katsomaan.
Katselin uteliaana tuota pesuvatia. Ei se niin vaaralliselta näyttänyt.

Sitten jatkoin juoksuharjoitustani (ehkä alle kolmevuotiaiden sarjassa).
Ja jotenkin vaan kävi niin, että juoksuratani muuttui sellaiseksi,
että huomasin yhtäkkiä olevani kiehuvassa vesihaudassa.
Nahat roikkuivat kyynärtaipeesta ja minä ulvoin kuin palosireeni.

Vuokraisäntä ja -emäntä alakerrasta tulivat katsomaan,
mikä on hätänä. Ja kohta mentiin sairaalaan.

Minut laitettiin samaan pinnasänkyyn toisen pojan kanssa.
Ilmeisesti palovammapotilas hänkin, kun pyysi koko ajan vettä juotavaksi.
Ja aina minulle tarjottiin samalla myös lasillinen, enkä osannut kieltäytyä.

Muistan kuinka tukalaa oli olla tuon toisen potilaan kanssa samassa sängyssä.
Sitten isä ja äiti tulivat katsomaan minua.
He olivat ostaneet minulle punaisen pillin. Todella hienon sellaisen.
Siinä oli ikäänkuin lintuhäkki, jossa oli sininen lintu.
Kun pilliin puhalsi, niin tuo lintu värisi ilmavirran mukana
ja samalla kuului tietenkin resonoiva pillin ääni.

No eihän tuolle palovammaosastolle päästetty vierailijoita.
Vain tuon huoneen oven ikkunakaltereiden läpi katselin isää ja äitiä.
Itse olin hoitajan sylissä. Edes tuota pilliä ei saanut antaa minulle.
Isä sitten yritti piristää minua ja puhalsi tuohon pilliin näytösluonteisesti.

Sitten isä ja äiti lähtivät kotiinsa pillin kera.
Ja minä jäin kaltereiden taakse pinnasänkyyn hankalan potilaan kanssa.
Kohtaloni oli samanlainen kuin tuossa pillissä olevalla linnulla.

No aikanaan pääsin tietenkin kotiin,
ja sitten minä kyllä vuosien ajan puhaltelin tuohon pilliin.
Siitä oli siis aikanaan paljonkin iloa minulle.
En tiedä muista kuuluvuusalueella olleista.

Niin.
Kunpa itsekin saisin olla tuollainen pilli - ruokopilli
joka soi ja jotenkin liikehtii, kun siihen puhalletaan.
ViestiLähetetty: 13.11.2016 19:37
Vasta muutama vuosi sitten hankimme ensimmäisen navigaattorimme.
Sitten kokeilemaan kuinka se toimii.
Navigaattori pölisi kaikenlaista.
Sitten yhtäkkiä se sanoi muistaakseni:

Jos mahdollista,
pysähdy ja käänny takaisin!


No, mehän pysähdyimme.
Mutta jäi vaan ihmetyttämään, miten niin ...
jos mahdollista.

Olimme aivan tien päässä ja edessä oli aava meri.
Auton nokan ja meren välillä ei ollut kuin kalteva luiska,
josta saattoi laskea veneitä mereen trailerilla.
ViestiLähetetty: 01.12.2016 09:08
Palaan taas lapsuuteeni.
Talo, jonka vintissä armosta asuimme, oli aivan tien päässä.
Sitten oli puomi. Ja sen takana metsä.
Ihanteellinen paikka. Ihan kaupungissa.
Ja vain puomin ylitys ja olet rauhallisessa metsässä.

Otin pienen tyhjän viilikepun mennäkseni poimimaan mustikoita.
Astelin tuttua polkua. Mutta jokin häiritsi nyt rauhaa.
Vähän väliä kuului muhkea ääni: "Ampu tulee". Ja sitten ampu tuli.
Oksat rätisivät korkeiden mäntyjen latvoissa minun yläpuolellani.
Yritin poimia mustikoita. Tavoite oli, että viilikepun pohja peittyisi.
Sitten rahattomuus jatkui. Taas kuului huuto ja sitten tuli pamaus.
Taisi joku oksakin pudota puusta. Ei kai ne ihmisiä ammu.
Minä olen kyllä niin pieni, etteivät ne minua täällä huomaa.

Lopulta hermostuin sen verran tuosta ampumisesta,
että menin takaisin kotiin.
Ja sitten tietenkin kertomaan, että siellä huudetaan "ampu tulee".

Silloin isä ihmetteli, kuinka ne täällä ampuvat.
Hän oli kyllä lukenut sotaharjoituksesta,
mutta ei ollut ymmärtänyt,
että tuo ampumaharjoitus voisi olla aivan kaupungin liepeillä.
ViestiLähetetty: 04.12.2016 15:40
Oli pääsiäisen aika.
Ainakin olin menossa samaiseen metsään,
josta edellä kerroin,
hakemaan pajunkissoja. Siis oksia pajusta.

Minä oli edelleen pieni poikanen.
Mutta nyt tuossa metsässä seisoin
vaaaltavan suuren kuopan reunalla.
Sinne ihmiset olivat heittäneet rojujaan.
Sellainen oli tuon ajan kaatopaikka.

Joku oli ollut huolimaton.
Rikkinäinen paksua lasia oleva maljakko
oli tuon valtavan kuopan reunalla.

Minä tartuin siihen ja viskasin sen kaikin voimin tuohon valtavaan kuoppaan.
Sitten aloin katkoa pajupuun oksia. Se oliki kovaa hommaa.

Kohta huomasin, että käsissäni on hiukan verta.
En siitä tainnut heti niin välittää,
mutta kohta sitä olikin ihan pulppuamalla.

Kiirehdin takaisin kotiin.
Alakerran vuokraemäntä tuli pian perässä.
Joka askelmalla vinttiin kun oli verta.
Ja noille portaille oli asetettu hieno matto.

No sitten taas mentiin jonnekin,
mistä löytyi valkotakkinen lääkäri,
joka ompeli roikkuvan lihanpalasen takaisin kiinni sormeen.

En muista mitä tuolle punaiselle matolle tapahtui.
Seuraava

Paluu Blogit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa