Omenapuu pihallani, rakkaat porrasaskelmat kotiin. Kotitiellä vastaan tepasteleva Naksu-kissani. Kissa on joskus pahalla päällä, ja puu tuottaa joinakin vuosina happamia, kovia ja pieniä hedelmiä. Niinä vuosina ostan kaupasta hedelmät, ja asia on sillä siisti, näin on omput. Ensi vuonna toivotaan parempaa satoa. Naksu viihtyy aina luonani, sekä kiukkuisena että hyrisevän kilttinä.
Toisinaan huljaantuu enemmän, toisinaan vähemmän rahaa. Tällä kertaa odotan hammaslääkärin laskua. Kyseessä on kahden hampaan muodostaman bakteeripesän poisto. Hampaiden tilalle asennetaan tuplasilta. Tämä ei ole kevytmielinen kosmeettinen toimenpide, vaan pakollinen investointi loppuelämään. Eilen jo ensimmäisen hampaanpoiston jälkeen huomasin suolisto- ja sydänoireiden vähentyneen dramaattisesti. Ilmeisesti bakteerit väijyivät pääsyä suoniin ja sitä kautta koko elimistöön verta vuotavasta ikenestä, joka oli aina tulehtunut. Hampaan poiston jälkeen ei ollut kipua, vuotoa eikä turvotusta, ei mitään vaivaa. Voi olla, että toimenpide kokonaisuudessaan pelastaa iäkkään, mutta vielä elossa olevan henkiriepuni.
Iltaisin ennen nukahtamista mietin, mikä on ollut mukavin asia sinä päivänä. Pienen elämän ilotkin ovat pikkuruisia: näin pyrstöään vipattavan västäräkin Anderssonin kaivon kohdalla, jaksoin pestä koko asunnon lattiat, kaupan kassa kehui kivoiksi silmälasejani (joilla hätäpäissäni peitin tummat silmänaluseni), kirjat ehtivät takaisin kirjastokotiinsa ennen myöhästymismaksua, ja niin edelleen. Tällaiset hupaisat pikkujutut saattavat minut unilääkkeen neljänneksen avustamana unijukan maille.
- - -
Viikonloput ja kesälomat pienenä mummoni luona olivat sadunhohtoisia, ilmakin hänen pienessä vaaleanvihreässä mökissään pirskahteli kultaisia hipaisuja. Me rakentelimme yhdessä pahvilaatikkoon nukketalon. Kalusteetkin tehtiin pahvista ja aina löytyi jostain kankaanpalasia matoiksi ja verhoiksi. Me samoilimme metsässä ja keräsimme aineksia nukketaloon, lehtiä ja hentoisia kukkia, jotka prässäsimme isokokoisen Perheraamatun välissä. Mummo kirjoitteli pieniä runoja ja piirsi tauluja nukketalon seinille.
- - -
Nyt kun harteitani rasittaa vuosikymmenten tummat siivet paarustaessani täällä elämän raakamassassa, kulkuani on lievittänyt mummon nukketaloperintö. Useita olen rakentanut, romuttanut ja antanut pois. Ja se viimeksi haudattu on aina ollut taatusti viimeinen – tai no, ehkä kuitenkin vielä yksi . . . Kuka hyvänsä arvaa kertomuksen lopun.
Vaikka vain vanhat ihmiset täyttää 70 (en tietenkään minä), niin ehkä saan vielä yhden minitalon valmiiksi. Talo jääköön jollekin muistutukseksi että ihminen on vain omien rajojensa mittainen, olkoon ympäröinyt itsensä millä korvikkeilla tahansa. Kaikki on tänään yhtä pientä kuin aina ennenkin, niin kuin minimalistisessa nukketalossakin.
Pieni elämä on lopultakin Jumalan rakkauslaulu.