Vanha rukous, kun ihmisiin ei voi luottaa

[Annu]

Olavi Peltolan sivuilta otettu hänen lainaamansa
vanha rukous:

Herra Jeesus,
ole sinä minun turvani ja ainut lohtuni.
Ole läheinen ystäväni,
sillä kaikki muut ystäväni
ovat minut jättäneet.
Ole toivoni,
sillä turha on panna toivoa ihmisiin.
Ole iloni ja sydämeni riemu,
sillä kaikki maallinen ilo on turha.
Ole johtajani ja tuttavani ja kumppanini
tiellä, jota vaellan,
sillä ihmiset uupuvat pian ja häipyvät luotani.
Sinussa on ylistykseni ja lohdutukseni
ja sinussa täysi luottamukseni.

https://rovasti.fi/node/283

[Natanael]

Ole läheinen ystäväni,
sillä kaikki muut ystäväni
ovat minut jättäneet.
Ole toivoni,
sillä turha on panna toivoa ihmisiin.
Ole iloni ja sydämeni riemu,
sillä kaikki maallinen ilo on turha.
Ole johtajani ja tuttavani ja kumppanini
tiellä, jota vaellan,
sillä ihmiset uupuvat pian ja häipyvät luotani.
Sinussa on ylistykseni ja lohdutukseni
ja sinussa täysi luottamukseni." (Lihavointi oma lisäykseni)

Oletan, että olet, Annu, varsin nuori ihminen. Olet kuitenkin tutustunut Rovasti Peltolan sivustoon, ja Peltola on Raamatun opettajien joukossa “raskassarjalainen”. Hän sanoo totuuksia, joita muut eivät tohdi tuoda julki. Kerran Peltola kuvaili puheessan, että “uskovien välinen rakkaus on usein karua rakkautta”. Se kuullosti kovalta väitteeltä, mutta menneet vuodet ovat osoittaneet minulle, kuinka oikeassa Peltola olikaan, taas kerran: uskovien rakkaus on valitettaavan usein heidän puheessaan, mutta ei siellä, missä sen pitäisi olla: teooissa ja sydämen asenteissa. Kaiken huipuksi kokemukseni on se, että siellä, missä korostetaan uskovien keskinäistä rakkautta, juuri siellä on usein hyvin vähän rakkautta, jos ollenkaan. Meidän keskipisteenämme on oltava Jeesus ja Hänessä oleva rakkaus ja totuus, eivät mitkään meidän kuolevaisten ihmisten ominaisuudet eivätkä ihmisten väliset suhteet.

“Kaikki muut ystävät ovat minut jättäneet” - tuollainen on kenelle tahansas järkyttävä kokemus, joka jättää syvät haavat tunne-elämään. Jos sinulla on tämän asian suhteen vaikeita kokemuksia, niin Sakarjan kirjan profetiassa tuodaan julki, että myös Herramme ja Vapahtajamme koki ystävien hylkäämisen ja aivan raskaimman kautta. Jos olet säästynyt muiden ihmisten hylkäämisiltä, niin tiedä, että hyvin monet kanssaihmiset, olivat he sitten uskossa tai eivät, kantavat hylkäämisiä syvällä sydämensä sopukoissa. Vain Jumala tietää mahdolliset tulevaisuudessamme tapahtuvat hylkäämiskokemuksemme.

He eivät ole ainoita hylättyjä - Jeesus koki tulleensa raskaasti hylätyksi ystäviensä taholta. Sakarjan kirjan Messias-profetiassa asia ilmaistaan näin:

Ja jos häneltä kysytään:
"Mitä ovat nuo haavat sinun rinnassasi?"
vastaa hän:
"Ne lyötiin minun ystäväini huoneessa."

Monet kokevat vahvaa yksinäisyyttä uskovienkin joukossa. Opetuslapset uskoivat Jeesukseen, mutta he kaikki pakenivat ja hylkäsivät Jeesuksen, kun Jeesus pidätettiin Getsemanen puutarhassa.

Niin he kaikki jättivät hänet
ja pakenivat.

Saman kohtalon koki myös Paavali, apostoleista merkittävän. Kirjeissään hän puhui tunteistaan ja kuinka rakkaiksi uskovat olivat hänelle tulleet. Mutta olivatko uskonystävät Paavalin tukena vaikeina hetkinä?

Ensi kertaa puolustautuessani
ei kukaan tullut avukseni,
vaan kaikki jättivät minut;
älköön sitä heille syyksi luettako.

Kalamos-foorumin tarkoituksesta täällä mainitaan;

Tämä foorumi on pyhitetty
rakkauden ilmapiirissä käytävälle
Jumalaa ja lähimmäistä kunnioittavalle keskustelulle.

Se on hyvä päämäärä, vaikka välillä tuo ydinajatus saattaa kadota jonnekin. Olemme kaikki niin monin tavoin vajavaisia ja synti vaikuttaa meissä kaikissa. Ärtymys ja viha voi sumentaa ajatuksiamme niin, että suhteessa muihin uskoviin emme tiedosta olevamme tekemisissä Jeesuksen seuraajien, Hänelle äärettömän rakkaiden Taivaaseen matkalla olevien kanssa.

Sillä siksi me vaivaa näemme
ja kilvoittelemme,
että olemme panneet toivomme
elävään Jumalaan,
joka on kaikkien ihmisten vapahtaja,
varsinkin uskovien.

Jos sinulla on vaikeita ja raskaita kokemuksia uskovien yhteydestä, niin et ole kokemuksesi kanssa yksin. Taivaan Isä voi johdattaa sinut tilanteeseen, jossa vain Jeesus jää.

Ja kun he nostivat silmänsä,
eivät he nähneet ketään muuta
kuin Jeesuksen yksinään.

Missä sitten voisin odottaa saavani edes jossain määrin kokea rakkautta ja hyväksyntää? Itsekkyys ja itsekeskeisyys korostavat ihmistä. Onko meitä murrettu niin, että meille kelpaa yksin Jeesus?

Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki;
särjettyä ja murtunutta sydäntä
et sinä, Jumala,
hylkää.

Uskovat sanovat joskus, että Jumala lupaisi omilleen “iloa ja rauhaa”. Ne eivät kuitenkaan ole ensisijainen tavoite, tai päämäärä. Ne ovat sivutuotteita siitä, että Jeesus on keskeisellä paikalla sydämessäsi. Koetko, että uskovanakin sinussa on edelleen syntiä, joka vaikuttaa elämässäsi monella tavalla – siinä tapauksessa Jeesus voi olla sinun paras ystäväsi.

Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo,
ja he sanovat:
'Katso
syömäriä ja viininjuojaa,
publikaanien ja
syntisten ystävää!'
Ja viisaus on oikeaksi näytetty teoissansa.

Pohjimmiltaan emme voi luottaa ihmiseen, emme uskovaankaan. Meitä vastaan saatetaan hyökätä ja joudumme joskus kokemaan suoranaista vihaakin. Jumala on omille lapsilleen erilainen: Hän on meidän ainoa, todellinen ja pysyvä turvamme. Kohtaamallamme vihalla ja vastustuksella on oma tärkeä tehtävänsä: taivaallinen Isämme on meidän kanssamme ja meidän puolellamme silloinkin, vaikka kaikki muut meidät hylkäisivätkin. Pidä tämä mielessäsi, niin sydämesi haavat alkavat parantua ja näet Jeesuksen sellaisena kuin hän on: ainoana muuttumattomana ja vakaana syntisten vapahtajana ja ystävänä.

Näin sanoo Herra:
Kirottu on se mies,
joka turvaa ihmisiin
ja tekee lihan käsivarreksensa
ja jonka sydän luopuu Herrasta.
Hän jää alastomaksi arolle
eikä näe mitään onnea tulevan;
hän asuu poudan polttamissa paikoissa
erämaassa, asumattomassa suolamaassa.
Siunattu on se mies,
joka turvaa Herraan,
jonka turvana Herra on.

[Annu]

Tällä kertaa, Natanael, erehdyit arvaillessasi ikääni. En ole enää
mikään nuori, vaan elämäni ehtoopuolella. Ehkä kirjoitukseni ovat
kuitenkin tuoneet esiin kypsymättömyyteni, jota minussa on paljon.

Tunnen, että Jeesus on paras ystäväni, sillä hän ei hylkää eikä petä,
vaikka itse olen usein rakkaudeton jopa Jeesusta kohtaan. En ole
mikään hyvä ystävä itse, en edes oikein jaksa olla ihmisten seurassa.

Tuosta rakkaudettomuudestani kannan syyllisyyttä, kun tiedän olevani
juurikin "helisevä vaski ja kilisevä kulkunen". Sitä toivoisi kuitenkin
pääsevänsä itsekeskeisyydestä edes sen verran, että osaisi antaakin eikä
odottaa itse jotain toisilta saavansa.

[Kirjoittaja]

Mielestäni Annu ei ole itsekeskeinen. Minä tulen muistamaan aina sen rakkaudentekosi, kun lähetit minulle sen hyvän kirjan, pelkästä lähimmäisenrakkaudesta, vaikka emme tunne muuta kuin foorumin kautta.

[Annu]

Kun vähän pinnan kiiltoa raapaisee, niin tulee näkyviin
kaikkea muuta kuin kimallusta. Armon varassa olemme
kaikki Jeesukseen Kristukseen uskovat.

[kalamos]

En tiedä sopiiko tämä nyt
avauksen aiheeseen,
mutta mieleeni tuli tällainen tilanne.

Olin sairaalassa.
Minulle oli jälleen tehty kriittinen leikkaus.

Tiesin, että
sukulaiset ja oma seurakuntani rukoili.

Tosin sitten sen jälkeen,
kun seuraavaksi kertomani toteutui,
kaikki rukoilivat vielä paljon enemmän.

Kaikki paitsi yksi,
joka rukoili hartaasti koko ajan.
Minun rakas Vaimoni,
joka koki koki niin,
että ihmiset eivät rukoile tarpeeksi
minun puolestani.
He eivät ottaneet vakavasti
minun tilannettani.

Minä itse kuuluin tuohon joukkoon.
En siis ottanut niin vakavasti sairauttani
kuin mitä se olisi edellyttänyt.

Neurokirurgi oli kirjoittanut
ennen tätä toista kriittistä leikkausta
papereihini:
"Potilas ei näytä oikein ymmärtävän
tilanteen vakavuutta".

Olin hyvin heikossa kunnossa,
mutta olin kuitenkin hengissä
ja tämä toinen leikkaus takana.

Oli jo aika pitkä aika leikkauksesta
ja haaveilinkin jo kotiinpääsystä.

Vaimo ajoi valtavan pitkän matkan
isoon keskussairaalaan ja loppumatkasta
isoon kaupungin läpi pakettiautolla.

Se oli saariston tytölle kova juttu.
Ja hän teki sen lähes joka ikinen päivä.

Jostain syystä minut kuitenkin siirrettiin
normaalista potilashuoneesta
yksinäiseen huoneeseen.

Vaimo soitti aamulla.
Hän oli kovin hermostunut.
Minä melkein nuhtelin häntä.
Sinähän tulet kohta minua taas katsomaan.
Kohta nähdään. Mitä Sinä nyt.

Vaimo jatkaa taas lähtövalmisteluja.
Mutta sitten hän saa niin raskaan
taakan sydämelle,
että keskeyttää ja alkaa rukoilla puolestani.

Ja kohta hän käy suoranaista rukoustaistelua
jotain pahan valtaa vastaan.

Se oli ollut hänen elämänsä vaikein rukous.
Ja mitä tapahtui samaan aikaan sairaalassa.

Minä koen jotain kummallista.
Lopulta painan kutsunappia.
Hoitaja tulee kuin liidellen.
Mikä sulla on.

En tiedä,
tuo leikkaushaava vain tuntuu
niin kauhean pahalta.

Minä olen jo hiukan pois tästä maailmasta.
Hoitaja ei huomannut mitään,
paineli vain vähän sidettä
ja poistui tyytyväisenä.
Minä en edes huomannut hänen lähtöään.

Sitten minun oloni käy
aina vaan kummallisemmaksi.
Yritän painaa uudelleen kutsunappia.
En osu siihen enää.
Koen, että jotain on pielessä.

Olen yksin yksinäisessä huoneessa.
Kukaan ei kuule eikä näe.
Yritin ehkä huutaakin apua.

Maailma sumenee.
Yritän lähteä liikeelle
mennäkseni huoneesta ulos
käytävän puolelle hakemaan apua.

Tajuan, että
matkani pysähtyy heti alkuunsa.
Letkuteline unohtui.
Uusi yritys tuon seuralaisen kanssa,
jonka kera joka paikkaan täytyi mennä
vessaa myöten.

Pääsin sänkyni päähän asti jotenkin.
Sitten alkaa pimetä lopullisesti.
Tartun kaksin käsin sängyn päätykaiteeseen.
Mutta menetän tajuntani.

Olen yksin. Poissa tästä maailmasta.
Vai olenko.
Vaimoni rukoilee edelleen
elämänsä tuskallisinta rukousta.

Tapahtuu ihme.
Monta ihmettä.

Rojahdin lavuaarin alle,
jossa oli metallikantinen roskis.
Käytävällä kulkee hoitaja,
joka kuulee roskiksen helinän.

Hän tekee suurhälytyksen.
Minä makaan lattialla tajuttomana
leikkaushaavan ja lukemattomien
valtimoiden auettua
ja syöksyessä verta päin seiniä
ja ilmeisesti aivonesteiden
vuotaessa yhtä lailla lattialle.

Makuuasennossa tulen hetkeksi
tajuihini.
Näen valtaisan määrän naisten nilkkoja.

Miksi kukaan ei auta minua vieläkään.
Lopulta yksi hoitaja yrittää laittaa
varovasti kätensä niskani päälle,
jotta verensyöksy hiukan estyisi.

Osastonhoitaja on ihmeissään,
kun ei tiedä, mistä saisi kiinni
yhtäkään neurokirurgia.

Mutta juuri kun tämä kauhunäytelmä
on huipussaan,
astuu minut leikannut neurokirurgi
osaston ovesta sisälle.

Hän oli tulossa leikkaamaan toista potilasta.
Tämä oli jo nukutettu.
Hänet heitettiin ulos leikkaussalista.

Neurokirurgi tarttuu rajuin ottein niskastani,
ja käskyttää:
Liikuta jalkoja,
jotta tietäisi, toimivatko ne vielä.
Yritän liikuttaa niitä
ja naisparat jotka kantavat
jalkopäätäni saavan potkut rintoihinsa.

Minua kirjaimellisesti raahataan
leikkaussaliin.

Minä muistan vaimoni,
joka on tulossa katsomaan minua.

SOITTAKAA VAIMOLLE,
HÄN OSAA RUKOILLA.

En saa vastausta.

SOITTAKAA VAIMOLLE,
HÄN OSAA RUKOILLA.

Soitetaan soitetaan,
kunhan nyt ensin.

Ja taas kaikki pimenee.

Tulen tajuihini.

SOITTAKAA VAIMOLLE,
HÄN OSAA RUKOILLA.

Hoitaja laskee kätensä harteilleni.

Voih!!!
Sinut on jo leikattu uudestaan.
Nyt sinut viedään teho-osastolle.
Kaikki on nyt hyvin.

Teho-osaston hoitajat
ovat ylirasittuneita.

Tuskissani kiemurtelen koko ajan
ja letkut ja johdot irtoilevat.
Ja taas kone piipittää.
Ja tuskastunut hoitaja
tulee laittamaan niitä paikoilleen
nimitellen minua touho-serkuksi.

Taas tuolta tulee joku hoitaja.
Häntä puetaan ja puetaan.
Hän tulee erityisissä suojavaatteissa.

Ei mutta.
Sehän.
Sehän on minun vaimoni.

Hän tulee minun viereeni seisomaan.
Hän ei pysty sanomaan mitään,
enkä minäkään.
Liikutan hiukan kättäni tyynyn päällä.
Hän tarttuu siihen.

Ne, soittivat Sinulle.
Vaimo nyökkää.

Mutta tosiasia oli,
että Pyhä Henki oli
ottanut taivaallisen puhelun
jo ennenkuin kuolema oli
astunut minun yksinäiseen
potilashuoneeseeni.

Ja vaimoni oli rukoillut
jo ennenkuin mitään oli tapahtunut
ja juuri tuon ajan,
jolloin minun elämäni pelastettiin.

Tämän jälkeen tein vielä
pitkän ajan kuolemaa
tuossa yksinäisessä huoneessani.

Minä olin koko ajan
hirvittävissä kivuissa
tunnista toiseen
päivästä toiseen
ja viikosta toiseen.

Tuntui että kuolema sittenkin korjaa minut.
Äitini kävi katsomassa.
En pysynyt kun ihan pienen hetken hereillä.
Ja sitten ties kuinka pitkän ajan jälkeen
heräsin ja näin äitini ja tätitini
takaa päin olevan poistumassa huoneestani.
Olisin halunnut huutaa,
että olen nyt hereillä.
Mutta en jaksanut.

Tuntui kuin minut jätettäisiin taas yksin.
No vaimo toki kävi lähes joka päivä
ajan tuon hirvittävän pitkän matkan edestakaisin
ja tuon ison kaupungin ruuhkan läpi.

Viikot ovat kuluneet.
Yksi hoitaja on huoneessani.
Antaa jälleen vahvaa kipupistosta.
Pyysin niitä tuhka tiheään,
mutta niitä annettiin vain neljän tunnin välein.

Hoitaja sanoo,
että jos en ala syömään ja juomaan,
ja ...

Ymmärsin,
että jos ei jotain tapahdu,
niin minä kuolen.

Tuli seuraava yö.
Minä ajattelin hoitajan sanoja.

Ja sitten minä rukoilin.
Jeesus, Sinä kuulit,
mitä tuo hoitaja sanoi.

Ja sitten minä nousin ylös sängystäni
Jeesuksen nimessä.

Ja taas olin tavoittelemassa
monen viikon jälkeen
uudemman kerran päästä käytävälle.

Mutta nyt ei apua huutamaan,
vaan katselemaan maailmaa.

Oli kuin ihan uusi maailma olisi
avautunut tuon oven takaa.
Oli keskiyö.
Vain hoitajat liikkuivat käytävällä.
Jokainen heistä hymyili minulle kauniisti.

Minä rullasin letkutelineen kanssa
pitkin käytävää.

Hoitaja, joka oli jättänyt minut yksin
juuri ennen kohtalokasta hetkeäni,
tuli yövuoroon ja näki minut.
Elävänä. Ylösnousseena.
Hänkin hymyili.
Mutta näin hänen katseessaan
enemmänkin. Tietenkin.

Pyysin hoitajia tuomaan huoneeseeni
sellaisen potilastuolin,
jos kykenisin istumaan sellaisella.

Ja sitten pyysin ottamaan kaapistani
kasettisoittimen ja kuulokkeet,
jotka vaimo oli tuonut sairaalaan.

Ja sitten yön pimeydessä yksinäisessä
huoneessani panin kasetin pyörimään.

Ja kohta Samuli Sirenin
taivaalliset soinnit täyttivät
minun sieluni.

"Yksin en kulje en hetkeäkään,
vieressäin aina mä Jeesuksen nään ...

En sittenkään ollut ollut yksin.
En hetkeäkään.
Tuossa yksinäisessäkään huoneessa.

En tarvinnut tuon yön jälkeen
enää yhtään kipupistosta.
Aloin syödä hiukan.
Ravintoletkun liitos
ja muutkin poistettiin.

Ja aika pian pääsin kotiin
odottamaan seuraavaa leikkausta.
Kotiin,
jossa yksi oli rukoillut puolestani.

Voi jospa minäkin osaisin rukoilla.
Kaikkien ja ...
erityisesti tämän yhden puolesta.

[Annu]

En tiedä, oliko jotain johdatusta, kun osuin lukemaan
vielä Olavi Peltolan sivuilta toisenkin rukouksen.
Se on C.O. Roseniuksen laatima ja tarkoitettu varsinaisesti
tammikuun kuudennelle päivälle, mutta mielestäni
sopisi ainakin itselleni vaikka jokapäiväiseksi rukoukseksi:

Herra Jumala,
nöyryytä minua kerjäämään
tomuna ja tuhkana
armoa Jeesuksen veressä.
Varjele minua panemasta turvaani
omaan hurskauteeni, pyhyyteeni ja väkevyyteeni.
Opeta minua etsimään Jeesusta
publikaanin ja syntisen vaimon mielellä
langenneena ja tuomion alaisena
ja varjele minua farisealaisesta mielestä.
Laupias Jumala,
varjele minut omavanhurskauden vaaralta,
anna minun Kristuksessa löytää
lohdutukseni, viisauteni ja voimani, hänessä
lunastukseni ja autuuteni.
Amen!

https://rovasti.fi/node/288#4