Kuolevainen ruumisJumala teki maan tomusta ihmisen.
Antoi maan tomulle ihmisen muodon.
Tuo ruumis oli kuollut.
Kunnes Jumala puhalsi siihen Elämän Hengen.
Mutta sitten eräänä päivänä synti katkaisi yhteyden Elämän Lähteeseen.
Elämä oli poistunut Aadamista.
Aadam ei enää ollut elävä sielu vaan kuollut sielu.
Ruumiillisesti Aadam oli edelleen elävä.
Ja olisi elänyt tuossa kurjassa tilassa ikuisesti,
jos olisi päässyt syömään elämän puusta.
Mutta tämä olisi ollut kauhistuttava kohtalo Aadamille.
Ja niin Jumala rakkaudessaan sulki elämän puun tien.
Mutta tämä Jumalan teko ei sinänsä ollut tuomio vaan armahdus.
Jumala eli Valtiaat puhuu asiasta agape-rakkauden täyttämällä rintaäänellä.
Mooses (Gen 3:22) kirjoitti:Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä,
niin että hän tietää hyvän ja pahan.
Jumalan sydän aivan kouristaa tuskasta,
kun Hän ihmistä äärettömästi rakastaen sanoo:
Mooses (Gen 3:22) kirjoitti:Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä
ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!
Tältä hirvittävältä kohtalolta Jumala pelasti ihmisen.
Ihminen ei vielä päässytkään syömään elämän puusta,
joka olisi muuttanut kuolevaisen ruumiimme katoamattomaksi.
Mutta tämä ei ollut Jumalan rangaistus vaan Jumalan suurta armoa.
Jumalan eli Valtiaiden jo ennen aikojen alkua laatima ikuinen pelastussuunnitelma
tämän katastrofitilanteen varalta otettiin käyttöön.
Jumalan istuttama elämänpuu meni vedenpaisumuksessa,
mutta uusi pystytettiin Golgatalle.
Siitä me nyt saamme syödä.
Ja silloin meidät siirretään kuolemasta takaisin elämään.
Vain se, joka syö tästä elämän-puusta,
saa Hänessä tarjolla olevan Ikuisen Elämän.
Muut kuolevat synteihinsä.
Johannes (6:54-57) kirjoitti:Joka syö minun lihani ja juo minun vereni,
sillä on iankaikkinen elämä,
ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.
Sillä minun lihani on totinen ruoka,
ja minun vereni on totinen juoma.
Joka syö minun lihani ja juo minun vereni,
se pysyy minussa, ja minä hänessä.
Niinkuin Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja minä elän Isän kautta,
niin myös se, joka minua syö, elää minun kauttani.
Näin saamme elämän hengen. Iäisen elämän Hänessä.
Ja kerran ylösnousemuksessa kuolevainen ruumiimmekin muuttuu katoamattomaksi.
Se, mikä on maasta tulee maaksi jälleen.
Mutta ei henki maadu. Ei ihmisen eikä eläimenkään.
Jeesus kertoi rikkaasta miehestä joka kuoli ja haudattiin.
Tuo ilmeisen loisteliaasti haudattu ruumis ei todellakaan enää elänyt.
Eikä tiennyt mitään.
Se mätäni upeassa kallioluolassa tai vastaavassa.
Luultavasti hiukan maanpinnan yläpuolella.
Rikkaan miehen ruumiista ei enää ole mitään havaittavissa
eikä mitään nähtävää jäljellä.
Ja jos Jeesus ei olisi miestä maininnut,
olisi hänen muistonsakin jo aikoja sitten unhotettu.
Mutta tuo onneton sielu itse ei suinkaan maatunut loisteliaassa haudassaan.
Hän avasi silmänsä tuonelassa.
Hyvin syvällä olevassa kauheassa paikassa.
Ja siellä oli muitakin. Vaivoissa. Kovassa tuskassa.
Aabrahamin helmassa oli myös monia.
Eikä näiden kahden joukon välillä ollut tapaamis-oikeutta.
Ja niin tuo kurja mies ei saanut vaivoihinsa edes vesipisaraa Lasaruksen sormenpäästä.
Tämä ennen niin rikas ja ilossa elänyt mies oli tuonelassa ollessaan
tuskallisen tietoinen jäljelle jääneistä,
joiden tiesi olevan tulossa samaan vaivan paikkaan.
Hän ei itse voinut tehdä asialle mitään.
Ja kaikki hänen epätoivoiset aivoituksensa raukesivat tyhjiin.
Salomo (Saarn 9:10) kirjoitti:sillä ei ole tekoa, ei ajatusta, ei tietoa eikä viisautta
tuonelassa, jonne olet menevä.
Mutta tiedottomia tai jotenkin tajunnan menettäneitä he eivät ole.
Eivätkä olemattomia. Ei olematon voi mennä tuonelaan.
Mutta me emme ole tuohon vaivan paikkaan menossa.
Kun olemme heittäneet ankkurimme Golgatan kalliolle,
olemme armosta pelastettuja.
Kerran telttamajamme puretaan.
Meidät irrotetaan loimilangoista.
Ruumiimme pannaan hautaan. Ja se maatuu.
Mutta meidät itsemme otetaan/temmataan isiemme tykö.
Aabrahamin helmaan.
Jumalan Paratiisiin, kolmanteen taivaaseen.