Kirjoittaja Natanael » 07.01.2019 18:37
Emil kirjoitti:”Muutun vain näköjään entistäkin pahemmaksi....minussa ei ole todellakaan mitään hyvää, lähimmäisissä ei myöskään näytä olevan mitään hyvää...ei yhtikäs mitään hyvää. Rakkautta ei ole minussa eikä muissa.”
Avauksen kaltaiset viestit nousevat omasta elämästä, kun yritykset elää onnellista ja tasapainoista elämää eivät ole tuottaneet toivottua tulosta. Tällainen kokemus on aika ajoin tuttua varmaan meille kaikille. Omien tekojemme ja sisimpämme tutkiminen on aina tuskallista. Siitä pääsee kuin koira veräjästä toteamalla, että sen paremmin minussa kuin kenessäkään muussakaan ihmisessä ei ole mitään hyvää, ei rakkautta eikä rakastettavuutta. Rakkauttahan ei tällöin tarvitse odottaa sen paremmin itseltä kuin muiltakaan. Voimme vain sopeutua rakkaudettomaan, onnettomaan elämään. Käsi sydämellä: onko lähisuhteissamme sen kaltaisia vaikeuksia, jotka ahdistavat tai masennuttavat ja ajavat meidät synkkämielisiin johtopäätöksiin?
Jumalan Sana ei anna tukea avauksen ajatuksille. Aviopuolisoiden, vanhempien ja lasten sekä ystävien välillä voi olla rakkautta, joka näkyy arkisissa teoissa ja tuntuu sisäisinä hyvinä tunteina. Kokonaan, läpikotoisin pahoja ovat vain Saatana ja hänen enkelinsä. Jos taas ajatellaan jotain, joka on aina pelkästään hyvä ja täynnä rakkautta, niin sellainen on ainoastaan Jumala. Me emme ole kumpaakaan noista. Olemme Jumalan luomia ihmisiä, joita Jumala kutsuu yhteyteensä kutsuvalla rakkaudellaan – me emme ole kuin pahuuden valtakunnan langenneet enkelit, joilla totaalisessa ja lopullisessa pahuudessaan ei ole paluuta rakastavan Jumalan luokse.
Monia hyviä huomioita tänne on jo kirjoitettu. Jukka toi ilmi, että uskosta osatonkin ihminen pystyy suhteellisesti hyviin tekoihin ja Kalamos sen tosiasian, että Jumalan Pyhä Henki vaikuttaa omissa lapsissaan rakkautta. Saatana on kokonaan yksin pahuutta ja hänen kaikki tekonsa ovat vain pahoja ja petollisia. Uskova voi kokea muuttuvansa entistä pahemmaksi vain sen tähden, että hän alkaa nähdä Pyhän Hengen valaisemana itsessään pahoja piirteitä, joiden olemassaolon hän on aikaisemmin kieltänyt tai ollut niihin nähden sokea.
Otan avukseni sen parhaimman työvälineen, mikä meillä on eli Jumalan Sanan, Raamatun, ja sieltä sen kohdan, johon avaus näyttää viittaavaan. Jotta asia tulisi ymmärretyksi, niin laitan tähän asiakokonaisuuden. Selvennyksen vuoksi lihavoin vielä asian kannalta tärkeimmät kohdat.
Paavali (Room.7:18-25) kirjoitti:”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”
Paavali ei sano, ettei hänen koko persoonassaan asu mitään hyvää, vaan hänessä olevassa lihassaan ei asu mitään hyvää. Lihalla Paavali tarkoittaa syntiin taipuvaista, langennutta puoltaan, josta hän kernaasti haluaisi päästä täysin eroon. Toinen liha-sanan merkityshän on meidän ruumiillinen kehomme, mutta tekstiyhteys paljastaa selvästi, että siitä ei ole tässä kysymys. Voimme kouriintuntuvasti aistia sen avoimen ja rehellisen sisäisen taistelun, johon vilpittömästi rakkautta kaipaava Paavali on joutunut. Hän joutuu tunnustamaan, että ”paha riippuu minussa kiinni”.
Paavali toteaa, että uudestisyntyneen, sisällisen ihmisen puolesta hän ilolla yhtyy Jumalaan lakiin. Se olisikin iloinen asia, sillä myöhemmin samassa kirjeessä Paavali toteaa, että juuri Jumalan laki on rakkautta täynnä.
”Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sen tähden on rakkaus lain täyttämys.” (Room.13:10).
Paavali joutuu, kuten mekin vähänkin rehellisenä, tunnustamaan, että hän ei pysty sellaiseen rakkauteen, mitä Jumala ja hän itsekin, odottaisi. Kuin valonsäde tähän pimeyteen on Paavalin saama oivallus siitä, että se ei olekaan hänen koko persoonallisuutensa, joka ei voi tehdä koskaan mitään hyvää. Pahaa pyrkii tekemään hänessä oleva synnillinen puoli, jota hän kutsuu siis lihaksi. Vapauttavaa onkin toteamus: ”sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.”
Kaikkein vaikein asia ihmiselle on tunnustaa olevansa syntinen ja sen vuoksi matkalla kadotukseen. Hyvin monille uskoville on äärettömän vaikea tunnustaa se tosiasia, että Pyhän Hengen saaneina Jumalan lapsinakin meissä edelleen on kaksi puolta: Jumalan tahdon tekemistä haluava ”uusi ihminen” ja pahuuteen taipuvainen ”vanha ihminen”. Jumala näkee meidät täysin pyhinä ja taivaskelpoisina vain sen tähden, että me olemme ”kätkettyinä Kristukseen” – me olemme Kristuksessa ja Kristus on meissä. Paavali tunnusti kipuilunsa ja sisäisen taistelunsa. Mekin voimme sen tehdä ja olla rehellisiä Jumalalle sen tosiasian edessä, että meissä on sekä syntiin taipuvainen lihamme, että Pyhän Hengen vaikuttama uusi mieli. Armon sanoma antaa vapautuken
Paavali (Room.7:24) kirjoitti:"Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”
[quote="Emil"]”Muutun vain näköjään entistäkin pahemmaksi....minussa ei ole todellakaan mitään hyvää, lähimmäisissä ei myöskään näytä olevan mitään hyvää...ei yhtikäs mitään hyvää. Rakkautta ei ole minussa eikä muissa.”[/quote]
Avauksen kaltaiset viestit nousevat omasta elämästä, kun yritykset elää onnellista ja tasapainoista elämää eivät ole tuottaneet toivottua tulosta. Tällainen kokemus on aika ajoin tuttua varmaan meille kaikille. Omien tekojemme ja sisimpämme tutkiminen on aina tuskallista. Siitä pääsee kuin koira veräjästä toteamalla, että sen paremmin minussa kuin kenessäkään muussakaan ihmisessä ei ole mitään hyvää, ei rakkautta eikä rakastettavuutta. Rakkauttahan ei tällöin tarvitse odottaa sen paremmin itseltä kuin muiltakaan. Voimme vain sopeutua rakkaudettomaan, onnettomaan elämään. Käsi sydämellä: onko lähisuhteissamme sen kaltaisia vaikeuksia, jotka ahdistavat tai masennuttavat ja ajavat meidät synkkämielisiin johtopäätöksiin?
Jumalan Sana ei anna tukea avauksen ajatuksille. Aviopuolisoiden, vanhempien ja lasten sekä ystävien välillä voi olla rakkautta, joka näkyy arkisissa teoissa ja tuntuu sisäisinä hyvinä tunteina. Kokonaan, läpikotoisin pahoja ovat vain Saatana ja hänen enkelinsä. Jos taas ajatellaan jotain, joka on aina pelkästään hyvä ja täynnä rakkautta, niin sellainen on ainoastaan Jumala. Me emme ole kumpaakaan noista. Olemme Jumalan luomia ihmisiä, joita Jumala kutsuu yhteyteensä kutsuvalla rakkaudellaan – me emme ole kuin pahuuden valtakunnan langenneet enkelit, joilla totaalisessa ja lopullisessa pahuudessaan ei ole paluuta rakastavan Jumalan luokse.
Monia hyviä huomioita tänne on jo kirjoitettu. Jukka toi ilmi, että uskosta osatonkin ihminen pystyy suhteellisesti hyviin tekoihin ja Kalamos sen tosiasian, että Jumalan Pyhä Henki vaikuttaa omissa lapsissaan rakkautta. Saatana on kokonaan yksin pahuutta ja hänen kaikki tekonsa ovat vain pahoja ja petollisia. Uskova voi kokea muuttuvansa entistä pahemmaksi vain sen tähden, että hän alkaa nähdä Pyhän Hengen valaisemana itsessään pahoja piirteitä, joiden olemassaolon hän on aikaisemmin kieltänyt tai ollut niihin nähden sokea.
Otan avukseni sen parhaimman työvälineen, mikä meillä on eli Jumalan Sanan, Raamatun, ja sieltä sen kohdan, johon avaus näyttää viittaavaan. Jotta asia tulisi ymmärretyksi, niin laitan tähän asiakokonaisuuden. Selvennyksen vuoksi lihavoin vielä asian kannalta tärkeimmät kohdat.
:bible: [quote="Paavali (Room.7:18-25)"][color=#004000]”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin [b]sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu[/b]. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä [b]sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan[/b] ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”[/color][/quote]
Paavali ei sano, ettei hänen koko persoonassaan asu mitään hyvää, vaan hänessä olevassa lihassaan ei asu mitään hyvää. Lihalla Paavali tarkoittaa syntiin taipuvaista, langennutta puoltaan, josta hän kernaasti haluaisi päästä täysin eroon. Toinen liha-sanan merkityshän on meidän ruumiillinen kehomme, mutta tekstiyhteys paljastaa selvästi, että siitä ei ole tässä kysymys. Voimme kouriintuntuvasti aistia sen avoimen ja rehellisen sisäisen taistelun, johon vilpittömästi rakkautta kaipaava Paavali on joutunut. Hän joutuu tunnustamaan, että ”paha riippuu minussa kiinni”.
Paavali toteaa, että uudestisyntyneen, sisällisen ihmisen puolesta hän ilolla yhtyy Jumalaan lakiin. Se olisikin iloinen asia, sillä myöhemmin samassa kirjeessä Paavali toteaa, että juuri Jumalan laki on rakkautta täynnä. :bible3: [color=#004000][i]”Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sen tähden on rakkaus lain täyttämys.”[/i][/color] :bible3: (Room.13:10).
Paavali joutuu, kuten mekin vähänkin rehellisenä, tunnustamaan, että hän ei pysty sellaiseen rakkauteen, mitä Jumala ja hän itsekin, odottaisi. Kuin valonsäde tähän pimeyteen on Paavalin saama oivallus siitä, että se ei olekaan hänen koko persoonallisuutensa, joka ei voi tehdä koskaan mitään hyvää. Pahaa pyrkii tekemään hänessä oleva synnillinen puoli, jota hän kutsuu siis lihaksi. Vapauttavaa onkin toteamus: ”sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.”
Kaikkein vaikein asia ihmiselle on tunnustaa olevansa syntinen ja sen vuoksi matkalla kadotukseen. Hyvin monille uskoville on äärettömän vaikea tunnustaa se tosiasia, että Pyhän Hengen saaneina Jumalan lapsinakin meissä edelleen on kaksi puolta: Jumalan tahdon tekemistä haluava ”uusi ihminen” ja pahuuteen taipuvainen ”vanha ihminen”. Jumala näkee meidät täysin pyhinä ja taivaskelpoisina vain sen tähden, että me olemme ”kätkettyinä Kristukseen” – me olemme Kristuksessa ja Kristus on meissä. Paavali tunnusti kipuilunsa ja sisäisen taistelunsa. Mekin voimme sen tehdä ja olla rehellisiä Jumalalle sen tosiasian edessä, että meissä on sekä syntiin taipuvainen lihamme, että Pyhän Hengen vaikuttama uusi mieli. Armon sanoma antaa vapautuken
:bible:[color=#004000][quote="Paavali (Room.7:24)"]"Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”[/quote][/color]